Joyce Carol Oates: Syntipukki

Oli tavallinen tammikuun iltapäivä, torstain, kun ne tulivat hakemaan Matt Donaghya. (Aloituskappale s. 9)

Joyce Carol Oatesin nuortenromaani Syntipukki on tarina siitä, kuinka väärinkäsitys voi saada valtavat mittasuhteet ja siitä kuinka puolihuolimaton sana saa aikaan tapahtumien vyöryn, joka jättää jälkensä kaikkiin osallisiin. Mutta se on myös romaani ystävyyden voimasta, erilaisuudesta ja siitä, miten kamalinkin asia yleensä selviää jollakin tavalla.

Lukiolaispoika Matt Donaghy joutuu pahoihin hankaluuksiin, kun hänen sanotaan uhanneen räjäyttää koulun ja tappaa mahdollisimman monta ihmistä. Yhtäkkiä huhua on mahdoton pysäyttää eikä kukaan usko Mattia tämän vakuutellessa vain vitsailleensa. Vain tyttö nimeltään Ursula, Rumaksi Ursulaksi haukuttu, kyseenalaistaa väitteiden todenperäisyyden. 

Kirja on teemoiltaan melko perinteinen nuortenkirja, sillä siinä käsitellään rohkeuden lisäksi ihmissuhteita (perhe, ystävät, ihastuminen) ja koulukiusaamista. Näiden lisäksi otetaan kantaa ajankohtaiseen asiaan: kouluampumisiin ja niiden uhkaan. Tämän aiheen kautta saa koulukiusaaminen kirjassa hirvittävän valtavat mittasuhteet ja se itse asiassa laajenee jo lähes vainoksi.

Syntipukki jää mieleen aiheensa takia. Tarinassakin on hetkensä, mutta sanoisin sen olevan vain ihan ok. Koko väärinkäsitysvyyhdin selviämistä on mielenkiintoista seurata. Sen sijaan Mattin ja Ursulan suhteen kehittymisessä ei ole mitään uutta vaan se etenee hyvinkin ennalta arvattavasti. Vahvimmillaan teos on käsitellessään erilaisuutta, kuten Valkoinen kirahvikin toteaa. Ruma Ursula on erilainen kuin muut, mutta kovettaa itsensä ja kohtaa koulumaailman roolissa. Kukaan ei tiedä, millainen Ursula on oikeasti tuon roolin takana. Matt taas on eräs koulun suosituimmista pojista, kunnes hänestä tulee uhkauksen myötä terroristi, erilainen, kiusattu. Kiusaaminen pudottaa Mattin naamion, Suurisuun, sillä hän on paistatellut suosiossa muuna kuin omana itsenään. Sinänsä mielenkiintoista, että sekä suositun että hyljeksityn tarvitsee olla joku muu, pitää roolia yllä.

Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Joyce Carol Oatesin tuotantoon. Vaikka Syntipukki täysillä innostanutkaan, niin olen vielä aikeissa tutustua hänen aikuisille suunnattuihin romaaneihinsa. Sen verran olen niistä kehuja kuullut ja lukenut. 

Oates, Joyce Carol: Syntipukki (Voltti-sarja, Otava 2002)

Englanninkielinen alkuteos: Big Mouth & Ugly Girl (2002)

Suomentanut Nora Schuurman

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Eve Hietamies: Yösyöttö

Kuva: Otava

Olen kuullut paljon kehuja Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista, ja useampi ystäväni on kehottanut minua sen lukemaan. Tottahan sen silloin tbr-listalleni lisäsin ja tietysti nappasin sen mukaani, kun se kirjastossa kohdalle sattui.

Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapaset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy. (Aloitus s. 7)

Antti Pasasen elämässä tuntuu kaikki olevan mallillaan: työ toimittajana on mielenkiintoista, on oma asunto, vaimo raskaana ja kaikki muut kliseet hyvästä, tavoiteltavasta elämästä. Kaikki kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun vaimo masentuu jo ennen synnytystä ja häipyy lopulta heti synnytyksen jälkeen ja jättää pienen tuhisevan nyytin Antin hoteisiin. Alkaa samaan aikaan hulvaton ja sydäntäsärkevä taistelu selviytymisestä - eihän miehillä ole niitä äitigeenejä, joiden avulla kaikki vauvan hoitoon liittyvä olisi selvää (no, ei se kaikki äideillekään ihan annettuna tule).

Pojasta tulee Paavo ja Antista koti-isä, joka neuvolan Ullan työntämänä alkaa käydä muskarissa ja oppii pikkuhiljaa verkostoitumaan muiden vauvoineen kotona olevien (äitien) kanssa. Ongelmatonta ei urasuuntautuneen miehen muuttuminen vauvan ainoaksi huoltajaksi ole, vaan kipupisteitä on paljon. Antti joutuu selviytymään Paavon kanssa melko pitkälti yksin, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista turvaverkkoa. Oman lisänsä tuo tietysti välienselvittely Pia-vaimon, Paavon äidin kanssa.

Kirjaa on kehuttu hauskaksi ja hyväksi kuvaukseksi vauva-arjesta, ja se tarjoaakin helppoja samaistumiskohteita. Niitä löysin roppakaupalla, sillä vauva-arki ei ole meillä vielä kovin kaukaista historiaa. Silti en kokenut kirjaa kovin hauskana, vaan lähinnä kauhistelin ensinnäkin sitä, millainen Paavon elämästä tulee ilman äitiä ja toiseksi säälin Anttia, joka joutuu selviämään yksin. (En siis siksi, että Antti on mies eikä tiedä miten selvitä joka ongelmasta vaan koska tiedän, että vauvan kanssa yksin selviäminen ei todellakaan ole helppoa.) Voin myöntää, että itkin kirjaa lukiessani useammin kuin nauroin.

Hietamies käsittelee aiheitaan kaunistelematta mutta lempeästi. Vaikka kirja herätti tunteita ja oli viihdyttäväkin, ei se nouse parhaiden joukkoon tänä vuonna. Ehkä se olisi kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Kirjassa käsitellään kuitenkin tärkeitä asioita ja jo sen takia se on lukemisen arvoinen. Aion myös lukea Yösyötön jatko-osan, viime vuonna ilmestyneen Tarhapäivän, kunhan se sattuu kohdalle.

Yösyöttöä on luettu blogeissa paljon, viimeisimpänä Kujerruksissa. Lurun bloggauksen lopussa on linkki monen muun juttuun.

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen, sillä Antin näkökulmasta kirjassa käsitellään aviokriisiä.

Hietamies, Eve: Yösyöttö (Otava 2010)

Kansi: ? 

Lainattu kirjastosta

Marjo Niemi: Juostu maa

Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten. Se on pehmeämpi kuin punaisen verryttelypuvun kangas. Ulkovaatteiden pitää olla punaisia, sanoo äiti. Muuten metsässä joku ampuu. Ja jos ei kukaan, niin sitten karhu. Minä istun vaahterassa ja katselen maailmaa lehtien läpi. Ei näy koko maailma, vain hiukan enemmän kuin meidän piha. Vaahtera sujahtaa lehtikasaan ja sitten maahan. Lehtien ja mullan alla on maakellari, vaahtera pitelee sitä kourassaan. Talvella on sota siitä kumpi saa perunat, hiiret vai ihmiset. Myrkkyä vatsat pullollaan makaavat hiiret kellarin lattialla. Äiti antaa minulle keltaisen perunakipan täytettäväksi ja minua sattuu vatsaan. Hiiret vatsat paisuneina näkyvät silmissä monta päivää. En kerro sitä äidille. (Syksy, aloituskappale s. 5)

Kuva: Teos

Viime lokakuussa Aleksis Kiven päivänä Satu tempaisi kotimaisen kirjallisuuden puolesta ja laittoi jakoon kahdeksan kappaletta Marjo Niemen esikoisromaania Juostu maa. Minähän varasin omani välittömästi, sillä Satun myyntipuhe oli niin loistava. Kirja joutui odottelemaan hyllyssä muutaman kuukauden lukijaansa, mutta nyt on pieni suuri kirja luettu. Ja kyllä kannatti huutaa hep.

Kymmenvuotias Syksy-tyttö juoksee läpi kaupungin, tehtaan viertä, metsään. Jotakin on tapahtunut, jotakin hän pakenee. Juoksunsa lomassa Syksy kertoo perheestään ja siitä miksi ylipäätään juoksee. Tyttö tuntee itsensä selvästi ulkopuoliseksi perheessään ja ainoiksi tukijoiksi osoittautuvat mummo ja Kalevi, sukulaismies ja valmentaja. Kalevinkaan elämä ei ole ollut helppo. Pieneltä paikkakunnalta on aina ollut hankala ponnistaa ja epäonnistumiset vainoavat. Ne lienevät kuitenkin pääosin Kalevin omassa päässä. Hän ei uskalla onnistua. Syksyssä hän näkee jotakin, mahdollisuuden uuteen.

Tarina kulkee tajunnanvirtamaisesti sekä Syksyn että Kalevin näkökulmasta. Vaikka Syksy onkin vielä lapsi eikä ymmärrä aivan kaikkea, hän tekee perheestään ja yhteisöstään tarkkojakin havaintoja. Hän on tarkkailija, joka hakeutuu yksinäisyyteen. Kaikkea ei kuitenkaan voi käsitellä yksin. Kalevin silmien kautta Syksynkin havainnot saavat aikuisen merkityksen. 

Kirjan tunnelma on perisuomalainen: masentava, jopa painostava. Lukija tietää, että taustalla on salaisuus, joka (toivottavasti) selviää, kun kirjaa lukee eteenpäin. Ja niin se selviääkin. Kotimaisissa romaaneissa salaisuus on usein jotakin kamalaa. Se voi olla perheväkivaltaa, insestiä, alkoholismia. Jotakin sellaista, joka ei pikkukaupungissa kuitenkaan täysin pysy salassa. Juostun maan vahvuus on vahvan kerronnan lisäksi yllättävä lopetus, joka ei ole niin kauhea kuin alkuun epäilin, vain surullinen. Niemen romaanin voisi ajatella olevan vastalause kotimaiselle kurjuudelle, ainakin se on erilainen. Täytyy kyllä myöntää, että odotin jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Silti – näin jälkeenpäin – ajattelen, että näin on hyvä. 

Haluan vielä kehua kirjan kieltä ja kerrontaa. Tajunnanvirtamaisuuden lisäksi siinä on runollinen poljento, sanajärjestys. Vaikka kieli onkin omanlaistaan, tuli minulle monta kertaa lukiessani mieleen Petri Tamminen ja hänen lakoninen kerrontansa. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtui Kalevin hahmosta, epäonnistuneesta urheilijalupauksesta, jonka Elämä petti ja joka on niin säälittävän surullisen suomalainen. 

Tarkoituksenani oli Satun tavoin laittaa Juostu maa kiertämään sen luettuani, mutten raaski! Haluan pitää kirjan omassa hyllyssäni ja lukea ehdottomasti lisää Niemeltä.

Lue myös Satun juttu.

Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004)

Graafinen muotoilu: M-L Muukka

Kannen kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg

Saatu toiselta bloggarilta

Kahdeksan kera tunnustuksen

Sain samansisältöisen haasteen yhdistettynä tunnustukseen sekä Mari A:lta että Lukutoukka-Kristalta. Kiitokset molemmille! Haasteeseen kuuluu kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään, ja tunnustus kiittelee ihanasta blogista.

Ensin haasteen kimppuun. Ohjeet ovat tällaiset:

1. Kiitä haasteen antajaa

2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Pitäydyn tylsästi (mielipidekysymys!) kirjallisissa asioissa, sillä kirjablogissa pääsääntöisesti kirjoista intoillaan. 

1. Kesä on lempivuodenaikani lähinnä siksi, että silloin on tällaisella opettajaihmisellä enemmän aikaa lukea. Myös lukupaikat ovat monipuolisempia, koska voi lukea ulkonakin.

2. Kesällä voi myös pitää oman lukuloman, joko reissussa tai ihan kotosalla. 

3. Luen usein lomilla jotakin kevyttä ja hyväntuulista, kuten chick litiä tai vaikkapa Mma Ramotswe -kirjoja.

4. Viime aikoina olen lukenut fantasiaa ja nuortenkirjallisuutta. Töissäkin jo kyselivät, että miksi luen niin paljon nuorille suunnattua kirjallisuutta, vaikka olen aikuinen. 

5. Siksi että minun pitää lukea niitä kirjoja, joita aion oppilaillani luetuttaa. Mutta myös siksi, että haluan pysyä kärryillä siinä, mitä nuortenkirjallisuuden saralla tapahtuu ja siksi, että yleensä aidosti nautin nuortenkirjojen lukemisesta.

6. Aion kyllä taas pian paneutua muuhunkin kirjallisuuteen.

7. Vaikka tässä on jonkinlainen lukujumi vaivannutkin. En ole viikkoon saanut luettua yhtään mitään. En jaksa keskittyä edes novelleihin.

8. Seuraavaksi luettavien pinoon voisin nostaa vaikkapa Jouko Heikuran Joen kaupungin alla, Dostojevskin Idiootin tai Helena Ruuskan Kuin linnun kirkaisun.

Sitten tunnustukseen. Sen sääntöihin kuuluu: 

- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai

- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)

- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin.

Minä kiitän ja kumarran molempia haasteesta ja tunnustuksesta, mutta en tällä kertaa laita niitä eteenpäin, sillä minusta tuntuu, että nämä molemmat ovat jo kiertäneet kaikissa blogeissa.