Kerro minulle, Zorbas

Tapasin hänet Pireuksessa. (s. 5)

Nikos (Suomessa on käytössä myös muoto Niko) Kazantzakis lienee Kreikan tunnetuin kirjailija ja Kerro minulle, Zorbas hänen tunnetuin teoksensa. Zorbaksen tarina ja sen jännite rakentuu kahden erilaisen päähenkilön varaan: minäkertojana toimivan, paljon opiskelleen, kirjoista elämää tutkivan  miehen ja Alexis Zorbaksen, elämää nähneen ja sitä todella eläneen. Zorbas lyöttäytyy kertojan seuraan kahvilassa Pireuksessa ja yrittää sen jälkeen saada uuden isäntänsä silmät tarkkailemaan maailmaa ja huomaamaan, millaista on oikea elämä. Tämän hän tekee kertomalla tarinoita omasta elämästään.

Minulta kului tämän kirjan lukemiseen ihan kohtuuttoman pitkä aika. Se vain tuntui filosofisine pohdintoineen todella raskaalta. Silti nyt, kun lukemisesta on jo useampi viikko, ajattelen kirjaa lämmöllä. Ymmärrän täysin, miksi se on saavuttanut klassikkoasemansa. Puhukoon Kazantzakiksen teksti tällä kertaa puolestaan.

Ilonaiheeni ja nautintoni täällä ovat suuret, sillä ne ovat hyvin yksinkertaiset ja peräisin ikuisista elementeistä: raitis ilma, aurinko, meri, ohraleipä, ja iltaisin ihmeellinen Sindbad merenkävijä, joka istuu jalat ristissä edessäni ja puhuu; hän puhuu ja maailma avartuu minulle. Toisinaan kun sanat eivät riitä, hän hyppää ilmaan ja tanssii. Ja kun tanssikaan ei riitä hänelle, hän asettaa santourin polvilleen ja alkaa soittaa. (s. 92)

**

Niin kuin ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat polveutuneet apinoista, niinkuin suuria filosofeja häntäkin askarruttavat ennen kaikkea ihmiselämän peruskysymykset. Hänelle ne ovat välittömiä ja pakottavia välttämättömyyksiä. Lapsen tavoin hän hämmästyy ja kyselee. Kaikki on hänestä ihmettä, ja joka aamu avatessaan silmänsä ja nähdessään puut, meren, kivet, linnun, hän jää ihmettelemään niitä suu auki. "Mitä kummaa!" hän huudahtaa. "Mitä kätkeytyy puuhun, mereen, kiveen, lintuun?" (s. 152)

**

- Luulen, että tarkoitat Zeusta. Kuinka tulit häntä ajatelleeksi?

- Jumala pyhittäköön hänen sielunsa! sanoi Zorbas ja ojensi käsivartensa taivasta kohti. Hän sai kokea kovia, paljon hän saikin kärsiä! Todella suuri marttyyri, sen minä sanon, isäntä, tiedän noista asioista yhtä ja toista! Sinä nielet kaiken, mitä kirjat sanovat. Mutta ajattelehan hieman, ketkä niitä kirjoittavat! Koulumestarit! Ja mitä he tietävät naisista ja naistenmetsästäjistä? Ja hempukoista?

- Mikset sinä itse kirjoita, Zorbas, selittääksesi meille maailman kaikki mysteerit, naureskelin.

- Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä elän kaikki nuo mysteerit, kuten sanoit, eikä minulla ole muuhun aikaa. Milloin on sota, milloin nainen, milloin viini, milloin santouri; kuinka minulle jäisi aikaa jaaritella kynällä? Kun asiat ovat näin, kirjoittaminen on joutunut kirjatoukkien käsiin. Katsos ei kenelläkään, joka elää näitä mysteereitä, ole aikaa kirjoittamiseen, eikä kukaan, jolla on aikaa kirjoittaa, elä mysteereitä. Käsitätkö? (s. 217) 

Kazantzakis, Nikos: Kerro minulle, Zorbas (Keltainen kirjasto, Tammi 1966)

Kreikankielinen alkuteos: Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά (1946)

Ranskan kielestä suomentanut Vappu Roos

Maratonin jälkeen

Viime perjantaina ja lauantaina suoritin lukemista oikein olan takaa:

13 tuntia 40 minuuttia ja 1087 luettua sivua.

Ja nimenomaan suorittamiselta se näin jälkikäteen tuntuu. Kesken maratonin vielä ajattelin, että kivaa on ja voisin ottaa jossakin välissä uusiksi, mutta on se myönnettävä, etten täysin siemauksin nauttinut. Lukeminen tuntui liian hätäiseltä, kiireiseltä, suorittamiselta: "Nyt pitää lukea nopeasti, että ehdin vielä tuon" ja "Mitähän sitä seuraavaksi lukisi?" Voisin joskus kokeilla puolimaratonia (heh)..

Once in a lifetime -kokemuksena tämä oli kuitenkin hyvä. Oli ihanaa, että sai keskittyä lukemiseen suuremmitta häiriöittä. Se myös tietysti mahdollisti sen, että sain luettua paljon enemmän kuin yleensä. Opin lukemisestani. Tiedän nyt, millainen lukunopeuteni on oikeasti ja millaista tekstiä minun on helpointa lukea. Niin, ja kuinka paljon ylipäätään jaksan lukea kerralla, pökertymättä. 

Luen yleensä yhtä romaania kerrallaan. Sen lisäksi minulla voi olla samaan aikaan kesken novelli- tai runokokoelma tai tietokirja. Olen jotenkin ajatellut, että jos luen useampaa romaania yhtä aikaa, niin tapahtumat menevät sekaisin enkä enää tiedä, missä olen menossa ja mitä ajatella. Maraton vei tällaiselta ajattelulta kuitenkin hieman pohjaa. En lukenut montaa kirjaa samaan aikaan, mutta luin monta kirjaa ihan peräjälkeen (mikä on melkein sama asia), eivätkä romaanit silti menneet tapahtumiltaan tahi muilta seikoiltaan sekaisin.

Kirjavalinnat olivat mielestäni melko onnistuneet. Pidin ehdottomasti eniten Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanista ja John Boynen Nooa Notkoniitty karkaa kotoa -lastenromaanista. Nämä myös luin mielestäni nopeiten ja nautin niiden lukemisesta suunnattomasti. Jeanette Wintersonin Intohimo on hieno romaani, joskin lukukokemus kärsi maratonväsymyksestä, sillä luin sen viimeisenä. Se olisi ansainnut hieman skarpimman lukijan. Kate Chopinin Herääminen koki ehkä hieman samanlaisen kohtalon, sillä luin sen perjantai-iltana. Sekin on hieno, ajatuksia herättävä kirja, joka toisenlaisessa lukutilanteessa olisi pohdituttanut vielä enemmän. Olen tyytyväinen, että sain vihdoin luettua Ilmari Kiannon klassikon, Punaisen viivan, ja vielä tyytyväisempi siitä, että valitsin sen aloituskirjakseni. Olin silloin vielä pirteä ja jaksoin helpommin lukea hankalampaa, vanhaa, murteista kieltä. Kesken jääneeseen Verrosen novellikokoelmaan palaan pikkuhiljaa, sillä totesin, että kyseiset novellit ovat parhaimmillaan hitaasti, yksi tai kaksi kerrallaan nautittuina.

Sudenkorento

Päätin jo aiemmin keväällä, että luen kesälomalla Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa ainakin yhden osan eteenpäin. En kuitenkaan ollut ottaa sarjan kakkososaa, Sudenkorentoa, sen paksuuden vuoksi lomamatkalle ollenkaan mukaan. Viime töikseni sen matkalaukkuun kuitenkin pakkasin, ja tasan siksi, että jouduimme ottamaan toisenkin matkalaukun mukaan ja sinne jäi sopivasti tilaa yhdelle lisäkirjalle. Muuten olisi Clairen tarina joutunut odottamaan lukuvuoroaan vielä tovin.

Luettuani sarjan ensimmäisen osan, Muukalaisen, tiesin jatkavani sarjan lukemista. Kirja koukutti minut täysin. Sudenkorento ei tarjonnut ihan samanlaista koukuttumista, mutta en siltikään voi jättää tarinaa kesken tässä vaiheessa. Haluan tietää, mitä sarjan hahmoille tapahtuu. Sudenkorento jäi nimittäin - yllättäen - melko jännittävään kohtaan. Sarjan ensimmäisen osan tapahtumista vielä sen verran, että siinä nuori Claire Randall on aviomiehensä kanssa matkalla Skotlannissa. Clairen elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän joutuu menneisyyteen, keskelle 1740-luvun klaanisotia astuttuaan kivikehässä halkeamaan. (Lisätietoa Muukalaisesta löytyy esimerkiksi Linnean blogista.)

Roger Wakefield seisoi keskellä huonetta ja tunsi olonsa piiritetyksi. Hän totesi mielessään tunteen koko lailla oikeutetuksi, siksi paljon tavaraa hänen ympärillään oli: pöydät olivat kukkuroillaan pikkutavaraa ja muistilehtiöitä, siellä täällä oli viktoriaanisia huonekaluja, painavia verhoja ja sisustuskankaita sekä pikkuruisia solmittuja mattoja, jotka luisuivat ikävästi jalan alla. Häntä ympäröi kokonaiset kaksitoista huonetta, jotka olivat täynnä huonekaluja, vaatteita ja paperitavaraa. Ja kirjoja - luoja sitä kirjojen määrää! (s. 9)

Sudenkorennossa ollaan aluksi 1960-luvun Skotlannissa. Claire Randall saapuu Skotlantiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tällä kertaa hänelle on mukanaan parikymppinen tyttärensä Brianna. Clairella on omat syynsä tähän vierailuun: hän haluaa näyttää tyttärelleen Skotlantia, kertoa totuuden tämän isästä ja lisäksi hän yrittää ottaa selville, mitä hänen 1700-luvulla tuntemilleen skottimiehille tapahtui Cullodenin taistelussa. Eräältä hautausmaalta löytyykin kaksi hautakiveä, joissa on tutut nimet mutta joita ei pitäisi kaiken järjen mukaan olla. Ei ainakaan siellä ja niiden kuolinpäivien kera.

Tapahtumat 60-luvulla toimivat eräänlaisena kehyskertomuksena, sillä suurin osa kirjan 800 sivusta kertoo Clairen ja tämän aviomiehen Jamien elämästä 1740-luvulla Ranskassa ja Skotlannissa. Tarina jatkuu siitä, mihin se Muukalaisessa päättyy. Alkuasetelma jo paljastaa jotakin: Claire palaa jossakin vaiheessa omaan aikaansa, mutta milloin, miten ja miksi kerrotaankin sitten tarinan edetessä.

Välillä harmittaa, että olen alkanut lukea sarjaa suomeksi (ja jo hankkinut muutaman osan omaan hyllyyn), sillä olisi ehkä ollut kiinnostavampaa lukea kirjat alkukielellä. Muun muassa siksi, että ainakin tässä kakkososassa kielenkäyttö on toisinaan melko roisia ja se "kuulostaa" suomeksi hieman.. öö.. omituiselta, kovalta, alleviivaavalta. Englanniksi se ei ehkä olisi niin häiritsevää. Toinen harmittava seikka on se, että mielestäni tarinassa on muutama ristiriitaisuus. Tai sitten minulta on mennyt jotain lukiessani ohi, mikä on toki myös mahdollista. Yhtä kaikki lukukokemus oli taas oikein viihdyttävä.

Gabaldon, Diana: Sudenkorento (Gummerus 2008 [2003])

Englanninkielinen alkuteos: Dragonfly in Amber (1992)

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

24 tunnin lukumaraton

Olen seuraillut sivusta monen bloggarin (esimerkiksi Marian, Sonjan, Lurun, Valkoisen kirahvin ja Nannan) urakkaa, kun he ovat ottaneet ja lukeneet vuorokauden putkeen (välillä on toki syöty ja nukuttu). Ja mietiskellyt samalla, että koskakohan itse saisin järjestettyä sellaisen hetken, ettei huusholli kaadu äidin lukiessa. Nyt olisi vihdoin käsillä se hetki!

Olosuhteet eivät ehkä ole kaikkein parhaimmat, vaikka mies onkin lupautunut pitämään huolta lapsista ja ruokahuollosta. Voi kuitenkin olla, että äitiä tarvitaan. Joutunen siis pitämään taukoja enemmän kuin haluaisin. Luku-urakkani ei myöskään ole kovin suunnitelmallinen, sillä päätimme vasta tänään, että tänään voisi olla hyvä päivä. Olen toki jo pidempään miettinyt, mitä kirjoja otan mukaan, mutta muut asiat, kuten eväät (!) ovat kokonaan jääneet suunnitelmista pois. Tällä kertaa nappasin kirjat omasta hyllystäni, joskin mukana on myös kirjaston kirjoja, jotka olen lainannut aiemmin. Kirjapinossani lukuvuoroaan odottavat:

Veikko Huovinen: Hamsterit

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Jari Tervo: Rautapää

Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Kate Chopin: Herääminen

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Reko Lundan: Aina joku eksyy; Teillä ei ollut nimiä

Jeanette Winterson: Intohimo

Maarit Verronen: Kulkureita & Unohtajia

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita

Listaan saattaa tulla muutoksia, jos joku kirjahyllyn kirja alkaa viettelevästi kutsua lukijaansa ihan kesken kaiken.

Aloitan lukemisen tänään klo 15 ja jatkan aina huomiseen klo 15 saakka. Aloituskirjaksi olen valinnut Kiannon Punaisen viivan. Tavoitteita en ole sen kummemmin asettanut, sillä haluan vain uppoutua lukemiseen kenenkään häiritsemättä mahdollisimman pitkäksi ajaksi. En siis missään nimessä oleta, että saisin kaikki listan kirjat luettua. Olenpahan vain yrittänyt etukäteen helpottaa seuraavan kirjan valintaa. Päivittelen maratonkuulumisia tähän postaukseen aina välillä.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Nyt se alkaa!

********************************


15.00-17.25 Ilmari Kianto: Punainen viiva (163 sivua)

Lukeminen lähti hieman tahmeasti käyntiin. Jouduin keskeyttämään muutamaan otteeseen. Toinen syy melko hitaaseen lukutahtiin oli kirjan hankala kieli. Toisaalta oli ihana lukea vanhaa murretta, toisaalta taas hirvittävän työlästä. Onpahan nyt kuitenkin luettu ensimmäisistä eduskuntavaaleista ja niihin valmistautumisesta. Hyvin kuvaa Kianto tätä uuden ajan saapumista rahvaan näkökulmasta. 


Kirjoitan kirjoista vielä pidemmät arviot paremmalla ajalla. Taidanpa seuraavaksi siirtyä hieman tarunhohtoisempaan maailmaan Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin siivin.


****

17.40-20.50 Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (268 sivua)

Sinisalon teksti sai aikaan vallan lukuflow'n, vaikka taaskin lukemistani keskeytettiin. Upea kirja! Tämä jää varmasti pyörimään mieleen pidemmäksikin ajaksi. 

En ole vielä päättänyt, millä kirjalla jatkan. Olen hieman hitaampi lukija kuin oletin, mutta ei se mitään. Tarkoituksenihan on nautiskella eikä kilpailla sivumäärillä. Vähän tässä tulee toki sellainen olo, että pitäisi yrittää ehtiä lukea mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon.

**** 

21.00-23.20 Kate Chopin: Herääminen (200 sivua)

Herääminen on mielenkiintoinen matka naiseuteen ja sen tiedostamiseen. Kirja ei ole mielestäni vanhentunut, vaikka se onkin kirjoitettu jo vuonna 1899. Ymmärrän varsin hyvin, miksi teos herätti ilmestyessään suurta kohua.

Nyt vähän väsyttää, mutta lukeminen ei kyllästytä. Taidan vielä aloittaa jotakin ennen nukkumaan menoa. Ehkäpä joku novelli tähän väliin?

**** 

0.00-0.40 Maarit Verronen: Kulkureita ja Unohtajia (54 sivua)
9.20-11.30 John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (223 sivua)

Illalla luin vielä Verrosen novelleja ennen kuin silmät painuivat kiinni (5 novellia, 54 sivua). Aamu hieman venähti, joten pääsin lukemaan vasta paljon myöhemmin kuin oli tarkoitus. No, ei se mitään. Boynen lastenromaani on viehättävä kirja. Ihanaa, että joku vielä luottaa sadun voimaan.


Seuraavaksi aikomuksenani on tarttua Wintersonin Intohimoon, mikä luultavasti sitten jääkin viimeiseksi kirjaksi, jonka ehdin ennen kolmea lukea.


****

12.05-15.00 Jeanette Winterson: Intohimo (179 sivua + 28 sivua ja 25 minuuttia)

Wintersonin teos tarjosi kaunista kieltä ja tarinoita Henristä ja Villanellesta, Napoleonista, rakkaudesta ja intohimosta. Hieno kirja tämäkin! En ihan ehtinyt saada Intohimoa luettua maratonajan puitteissa vaan menin 25 minuutilla yli. 

********************************

Ohi on. Lukeminen ei tuntunut kurjalta tai työläältä missään vaiheessa, mutta täytyy sanoa, etten enää tänään taida tarttua kirjaan. En nyt jaksa laskeskella lukemiani sivumääriä, mutta viisi kirjaa sain luettua ja siihen päälle vielä viisi novellia. Pidin aika paljon taukoja, koska äitiä tarvittiin melko monta kertaa. Suoraan sanottuna vähän liiankin monta. En kyllä ole varma olisinko saanut yhtään enempää luetuksi, vaikka perhe olisi ollut evakossa. 


Palaan asiaan muutaman päivän kuluessa, kunhan olen saanut rauhassa pohtia lukumaratonin antia.

Jos olisin...

Sinisen linnan Maria haastoi minut pohdiskelemaan kirjahyllyn äärellä. Ideana on täydentää Jos olisin -lauseet omasta kirjahyllystä löytyvien teosten nimillä. Lauseiden alut voi keksiä itse tai käyttää samoja kuin haastajalla. Osa alla olevista aloituksista on samoja kuin Marialla, osa omasta päästä - joskin joitain on saattanut tarttua muista blogeista, mutta en muista mitä kenelläkin on ollut (Anteeksi!). Itse haaste on lähtöisin Valkoiselta kirahvilta Opuscolosta.

Jos olisin jokin kesä, olisin huolimattomia unelmia.

Jos olisin matka, olisin sattumuksia Brooklynissa.

Jos olisin kasvi, olisin tuore maa.

Jos olisin paikka, olisin koti maailman laidalla.

Jos olisin hetki, olisin kun olen luonasi.

Jos olisin tunnetila, olisin hidas intohimo.

Jos olisin näkymä, olisin taivaalta pudonnut eläintarha.

Jos olisin toive, olisin anna minun rakastaa enemmän.

Jos olisin elämänvaihe, olisin elämän kirkas keskipäivä.

Jos olisin esine tai asia, olisin enkelipeli.

Jos olisin kysymys, olisin missä kuljimme kerran.

Meidän kesä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun nuorimmainen on keksinyt miten noustaan ylös ja mitä kaikkea kivaa silloin on käden ulottuvilla. Kovimpia kokee äidin kirjahylly:

Haastan Linnean, Mari A:n ja Satun omien kirjahyllyjensä äärelle.

Omaa tietä etsimässä (Eat, Pray, Love)

Kunpa Giovanni suutelisi minua.

Äh, on hirvittävän paljon syitä, miksi se olisi todella huono ajatus. Ensinnäkin Giovanni on kymmenen vuotta nuorempi kuin minä ja - kuten suurin osa parikymppisistä italialaismiehistä - asuu yhä äitinsä kanssa. Jo nämä pari tosiasiaa sinällään osoittavat, että hän olisi varsin epätodennäköinen romanssin vastapuoli minulle, kun otetaan huomioon, että olen puolessa välissä neljääkymmentä oleva amerikkalainen uranainen, joka on vastikään käynyt läpi epäonnistuneen avioliiton ja järkyttävän, loputtoman avioeron, jota seurasi välittömästi raastavaan sydänsuruun päättynyt intohimoinen rakkaussuhde.       (s. 15) 

Luettuani muutaman ensimmäisen sivun Elizabeth Gilbertin omaelämäkerrallisesta bestselleristä Eat Pray Love, suomeksi Omaa tietä etsimässä, ajattelin, ettei se vain ole minua varten. Siinä ärsytti monikin asia. Jostain tuntemattomasta syystä jatkoin kuitenkin lukemista, eikä kokemus tässä kohtaa elämää mitenkään huono ollut. Romaani jätti nimittäin jälkeensä paljon pohdittavaa ja puntaroitavaa, vaikka sen melko viihteelliseksi kategorioinkin - ainakin ennen lukemista.

Elizabeth Gilbert on journalisti, jonka elämässä kaikki on päällisin puolin paremmin kuin kunnossa. On hyvä työpaikka, ihana aviomies, kaunis koti ja kaikkea muuta, mitä kolmekymppisellä nykyään kuuluu olla. Silti hän löytää itsensä toistuvasti keskellä yötä kylpyhuoneen lattialta itkemästä, kunnes havahtuu huomaamaan, ettei se ole ihan normaalia tai ylipäätään toivottavaa. Alkaa likainen ja uuvuttavan pitkä eroprosessi. Sen jälkeen hän pakkaa laukkunsa ja lähtee vuodeksi ulkomaille ottamaan selvää, kuka hän itse on ja miten saisi yhteyden omaan sisimpäänsä ja jumalaan. Matka vie Italiaan mässäilemään, Intiaan joogaamaan ja Indonesiaan oppimaan ja rakastamaan.

Kaikesta alun epäilystäni huolimatta huomasin siis jossakin vaiheessa pitäväni kirjasta. En tiedä, olisinko muussa elämäntilanteessa pitänyt tästä samalla tavoin, mutta nyt on sellainen kevyt itsetutkiskelun hetki. Siihen sopi loistavasti Elizabethin pyrkimysten seuraaminen. Kirjassa on paljon ärsyttävääkin, kuten jo mainitsinkin. Minä en ensinnäkään oikein pitänyt romaanin kerrontatavasta. Siitä, että kertoja puhuttelee lukijaa ja kertoo tälle ikään kuin ystävälleen. Tähän liittyy myös toinen ärsyttävyys: muka-hyvä huumori. Ei juuri naurattanut. Ja se loppu: perustavanlaatuista chick-litiä. Toisaalta mietin monta kertaa sitäkin, että eikö itseään voi tutkiskella muuten kuin haahuilemalla ympäri maailmaa. Tämä on tällainen länsimaalaisen, hyvin toimeentulevan ihmisen eksistentiaalikriisin ja sen selättämisen kuvaus. Mutta joo, kaipa sitä pitää lähteä kauas, jotta näkisi lähelle. Niinhän se vanha viisaus kuuluu. Kaikesta narinasta huolimatta siis pidin kirjasta ja sen sanomasta, joka on hyvinkin syvällinen. Gilbert on käynyt läpi perusteellisen prosessin ja osaa kertoa siitä ne tärkeimmät vaiheet.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jota tähdittävät Julia Roberts ja Javier Bardem. Kyllä houkuttaisi vähän sekin.

Gilbert, Elizabeth: Omaa tietä etsimässä - Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Seven/Otava 2010 [2007])

Englanninkielinen alkuteos: Eat, Pray, Love: One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia (2006)

Suomentanut Taina Aarne

Käännöksiä

Minä olen lahjakas luonnostani. En tanssimisessa, hauskuuttamisessa tai muussa yhtä mukavassa. Olen aina ollut lahjakas oppimaan. Mitä ikinä koulussa opetettiin, minä opin sen nopeasti ja vaivaa näkemättä, ikään kuin koulu olisi ollut jättimäinen koneisto ja minä siihen täydellisesti istuva ratas. Siitä huolimatta opiskeleminen ei ollut aina helppoa. Kun muutin äidin kanssa Yhdysvaltoihin, osasin vain muutaman sanan englantia ja jouduin raatamaan ankarasti.

Kivinen tie

  

Kun kuulin ensimmäisen kerran Jean Kwokin romaanista Käännöksiä, uskoin lukevani sen jossakin vaiheessa. Tässä välissä sen on ehtinyt lukea moni muukin - ja hyvä niin. Kirjassa kerrotaan 11-vuotiaan Kimberlyn tarina. Hän muuttaa äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, tätinsä ja tämän perheen avustuksella. Siellä he kuitenkin huomaavat, ettei täti ehkä ajattelekaan heidän parastaan: he joutuvat asumaan hylätyssä rakennuksessa ja työskentelemään vaatetehtaassa lähes kellon ympäri saadakseen velkansa maksettua. Äidin ja tyttären elämä ja olot ovat kammottavan kurjat. Kimberly päättääkin tehdä kaikkensa, jotta saisi äidille ja itselleen paremmat elinolot. 

Tuon päätöksen toteuttaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Kim ei saapuessaan osaa muutamaa sanaa enempää englantia, joten koulunkäynti takkuaa, vaikka hän Hongkongissa oli huippuoppilas. Asiaa ei tosin varsinaisesti auta se, että hänen täytyy aina koulupäivän jälkeen mennä tehtaalle auttamaan äitiään. Myös amerikkalainen kulttuuri eroaa varsin paljon kiinalaisesta kulttuurista, mikä sekin on omiaan aiheuttamaan hankaluuksia. Kimin täti on yksi vastus matkalla parempaan elämään: hänen aikomuksenaan on pitää Kim ja tämän äiti riippuvaisina itsestään ja työpaikasta tehtaalla - velka (lentoliput jne.) on ainakin maksettava takaisin viimeistä lanttia myöten.

Käännöksiä on maahanmuuttajaromaani, mutta se on myös kasvutarina tytöstä nuoreksi naiseksi. Kim joutuu tekemään valtavasti töitä ja uhrauksia saavuttaakseen päämääränsä. Hän joutuu myös aikuistumaan aivan liian nopeasti, sillä hänen on otettava äitinsä paikka. Kimin äiti ei nimittäin osaa englantia muutamaa sanaa enempää, joten Kim joutuu huolehtimaan asioista, jotka vaativat englannin kielen taitoa. Toisaalta äiti kuitenkin pysyy äitinä ja pitää tytöstä huolta, vaikka Kim usein salaakin asioista tältä. Kaiken tarkoituksena on saada Kimille parempi tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan seitsemän vuotta kestänyt matka slummiin saapumisesta siihen päivään, kun velka on viimein maksettu. Lopuksi käydään vielä kahdentoista vuoden päässä kurkistamassa, mitä Kimberlylle tapahtui, millaisen elämänsä suuntaan vaikuttavan päätöksen hän 18-vuotiaana teki.

Romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se on ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen. Kirjailija on muuttanut lapsena Yhdysvaltoihin kurjiin oloihin ja hän on Kimberlyn tavoin joutunut työskentelemään koulun jälkeen tehtaassa. Kirjassa kerrotaan karmaisevia asioita maahanmuuttajien elinolosuhteista ja ihmisten häikäilemättömyydestä, hyväksikäytöstä. Silti romaanin sanoma ei ole negatiivinen vaan lukija voi luottaa siihen, että toivoa on. Toisaalta nykylukija on melko valveutunut, sillä media on pitänyt huolen siitä, ettei mikään kirjassa kuvattu tule yllätyksenä. Elin- ja työolosuhteita enemmän minua kiinnostikin Kimin ja hänen äitinsä sopeutuminen uuteen maahan ja kulttuuriin. Tässä teoksessa sitä on kuvattu mielenkiintoisesti muun muassa kielenoppimisen kautta.

Osallistun romaanilla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Kwok, Jean: Käännöksiä (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Translation (2010)

Suomentanut Ulla Lempinen

Elossa ollaan -hihkaisu sekä Onni ja siniset kengät

Hip hei! Tämän bloggarin blogiloma venähti hieman pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta hyvää se teki. Viimeiset pari viikkoa olen reissannut ja fiilistellyt muun muassa tällaisissa maisemissa:

Lukemistakaan en ole unohtanut. Raahasin reissuun mukaan viisi kirjaa, joista luin kolme ja puoli (luetut lihavoitu):

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Mma Ramotswe tutkii)

Jean Kwok: Käännöksiä

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Charlaine Harris: Deadlocked 

On ihan pakko laskea tuo puolikaskin mukaan, koska luin Sudenkorennosta kuitenkin noin neljäsataa sivua.

Ensimmäisenä tartuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan kirjaan Onni ja siniset kengät. Olen lukenut kuusi aiempaa Mma Ramotswe -kirjaa. Nämä hyväntuuliset ja leppoisat dekkarit ovat minun lomalukemistani.

Kun on juuri oikean ikäinen, niin kuin Mma Ramotswe oli, ja kun on nähnyt hiukan elämää, niin kuin Mma Ramotswe totisesti oli nähnyt, on asioita, jotka kerta kaikkiaan vain tietää. Ja yksi sellainen asia, joka oli itsestään selvä Mma Ramotswelle, Naisten etsivätoimisto nro 1:n (Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston) perustajalle, oli että elämässä on kahdenlaisia pulmia. On ensinnäkin pulmia - suuria pulmia - joille ei voi tehdä juuri mitään, paitsi tietysti toivoa parasta. Sellaiset pulmat liittyivät usein maahan: peltoihin jotka olivat liian kivisiä, multaan jonka tuuli puhalsi pois, seutuihin joilla viljelykset eivät menestyneet jonkin maan uumenissa piilevän taudin vuoksi. (s. 7)

--

Toiseen ryhmään kuuluivat pulmat, joita ihmiset itse aiheuttivat itselleen. Ne olivat hyvin yleisiä, ja Mma Ramotswe oli nähnyt niitä työssään paljon. -- Toisin kuin ensin mainitut pulmat - kuivuus ja muut vastaavat - sellaiset ongelmat olisi aivan hyvin voitu välttää. Jos ihmiset vain olisivat olleet varovaisempia tai käyttäytyneet itse kunnolla, he eivät olisi joutuneet vaikeuksiin. (s. 8)

Onni ja siniset kengät -romaanin voisi sanoa olevan taattua Mma Ramotswe -laatua, aika lailla samanlainen kuin aiemmatkin sarjan kirjat. Suuria yllätyksiä romaani ei siis tarjonnut, mutta tavallaan sitä lomakirjoiltani toisinaan toivonkin. On ihana välillä lukea jotakin sellaista, joka ei haasta pohtimaan tai aiheuta suuria tunnekuohuja - lukea siis ihan vain lukemisen ilosta. Mma Ramotsweissa minua viehättää myös niiden tunnelma. Vaikka kirjat ovat jollakin tasolla dekkareita, niin ne ovat - kuten jo mainitsin - leppoisia ja hyväntuulisia. Kenelläkään ei ole kiire minnekään eikä mikään tilanne ole niin vakava, ettei se voisi odottaa teekupillisen verran.

Mma Ramotswe joutuu tällä kertaa selvittelemään kiristystapausta ja kohtaa myös noituutta, mihin Botswanassa vielä joissakin tilanteissa ja paikoissa uskotaan. Työasioiden lisäksi Mma Ramotswea huolestuttavat läheistensä asiat, muun muassa Mma Makutsin kihlaus. Rooibos-kuppi kädessään Mma Ramotswe pohdiskelee omaa elämäänsä ja eritoten onnellisuutta: Millaisista asioista saa olla onnellinen?

Kirja solahtaa sattumalta hyvin Satun heinä-elokuun minihaasteeseen.

McCall Smith, Alexander: Onni ja siniset kengät (Seven/Otava 2011 [2008])

Englanninkielinen alkuteos: Blue Shoes and Happiness (2008)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää