Bloggaaja elokuvissa: Kirjavaras

Luin ennen blogiaikaa pysäyttävän kirjan, joka kertoi pienestä tytöstä, kirjoista, ystävyydestä ja sodasta. Muutama viikko sitten törmäsin kirjaan uudelleen, kun sen pohjalta tehdystä elokuvasta alkoi pyöriä mainoksia. Elokuva sai ensi-iltansa viime viikon perjantaina 4.4., ja minulle tarjottiin mahdollisuus käydä se katsomassa. Niinpä nappasin puolisoni mukaan, ja pääsimme leffaan pitkästä aikaa ihan kahdestaan.

Brian Percivalin ohjaama, Marcus Zusakin romaanin pohjalta tehty Kirjavaras (The Book Thief) kertoo Liesel-tytöstä (Sophie Nélisse), joka sijoitetaan toisen maailmansodan kynnyksellä uuteen perheeseen. Uudessa koulussa tyttöä kiusataan heti, koska hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Onneksi uusi isä (Geoffrey Rush) auttaa Lieseliä lukemaan opettelemisessa, myös naapurin pellavatukkaisella Rudylla (Nico Liersch) on asemansa Lieselin uudessa elämässä. Tärkein kaikista on kuitenkin Max (Ben Schnetzer), nuori juutalaismies, jota Hubermannit piilottelevat kellarissaan.

Elokuva on oikein onnistunut. Kaunis mutta surullinen. Kyynelkanavat avaavia kohtia on elokuvassa paljon. Myönnän itkeneeni ja harmittelin, ettei nenäliinoja sattunut mukaan. Parasta elokuvassa onkin sen kauneus ja koskettavuus. Onnistunutta on myös näyttelijäntyö. Pidin etenkin Geoffrey Rushista sekä molemmista lapsinäyttelijöistä, jotka ovat niin kauniitakin.

Kuten jo mainitsin, luin kirjan joitakin vuosia sitten enkä nyt lukenut sitä uudestaan. Ajattelin, että muistan tärkeimmät ja toisaalta halusin kokea elokuvan omana teoksenaan. Osin se varmaan onnistuikin. Leffan aikana aloin muutamassa kohdassa kuitenkin epäillä, ettei kirjassa asiat sujuneet ihan samalla tavalla. Kotona olikin pakko sitten vähän selailla kirjaa. Hieman oli elokuvassa mutkia suoristettu, mutta niinhän elokuvissa usein on.

Yhteistyössä SF Film Finlandin kanssa

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale