Toinen tapaaminen Westön kanssa: Isän nimeen

Tuuli puhalsi eilen kaakosta ja illansuussa meri antoi minulle taimenen.

Satun maalis-huhtikuun minihaaste patisti tällä kertaa tarttumaan jo tuttuun kirjailijaan. Tarkoituksena oli lukea lisää kirjailijalta, johon on jo yhden kirjan verran tutustunut. Vaihtoehtoja oli monia ihan omassa hyllyssänikin. Päätin sitten treffata Kjell Westön kanssa vähän kauhunsekaisin tunnelmin. Rakastin nimittäin hänen Missä kuljimme kerran -teostaan: sen tarinaa, henkilöitä ja Helsinkiä. Mitä jos Isän nimeen onkin paljon kehnompi?

Isän nimeen kertoo Skraken suvusta. Tarinan kertojana toimii Wiktor Skrake, joka kirjoittaa suvustaan. Hän on lähinnä kiinnostunut isästään, Werneristä ja isoisästään, Brunosta (joka muuten on sivuosassa Missä kuljimme kerran -romaanissa). Kaiken takana on halu oppia tuntemaan isänsä, mutta toki myös halu ymmärtää kuka on Wiktor "Viki" Skrake.

Jos nimi Skrake olisi juurtunut syvälle kaupunkiin, jos se ei liittyisi vanhimpien sukupolvien haalistuviin muistoihin isoisästäni Brunosta ja hänen loistavista kaupoistaan ja värikkäistä konkursseistaan, jos se ei olisi sidoksissa Leo-sedän kiisteltyyn opettajantyöhön liittyviin, yhtä haalistuviin muistoihin, ja ennen kaikkea: jos se ei olisi niin tiiviisti sidoksissa Werneriin ja hänen niin epäonnisiin kuin tahattomiin tekosiinsa.

Olisiko kaikki ollut silloin toisin?

Olisinko minä silloin ollut joku muu?

Viki muistelee aikuisena, millaista elämä hänen lapsuudessaan oli Rajavaarassa, millainen isä, mies, Werner oli. Hän toistaa muiden kertomia tarinoita suvustaan ja perheestään. Erityisen tärkeiksi nousevat Brunon veljen, Leon ja Wernerin äidin, Maggien tarinat. Samalla sivutaan Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien, pääosin suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Muiden tarinoista ja Vikin omista muistoista muodostuu katkelmallinen kertomus eräästä suvusta ja sen vaiheista. Muistot kun ovat usein hataria ja toisen käden tietoa. 

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme.

Juuri tuo katkelmallisuus loppujen lopuksi viehätti minua. Ikään kuin olisi lukiessaan kutonut eri suuntiin poukkoilevaa verkkoa, joka kuitenkin jossakin kohdin taas yhdistyy. Lukija joutuu tekemään paljon työtä yhdistellessään tietoja tai ainakin yrittäessään muistaa, miten henkilöt tarinaan liittyvät. Myönnän, että menivät välillä sekaisin, mutta se ei haitannut.

Kaiken kaikkiaan Isän nimeen oli positiivinen lukukokemus, vaikka olin aloittaessani hieman kauhuissani. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani, sillä en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kaiken sen kalastuksen ja urheilun parissa. Aluksi teksti tuntui myös kovin raskassoutuiselta ja lukeminen eteni tahmeasti. Lopulta kuitenkin hienon suomennoksen kieli vei mukanaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Missä rakkaus on ehdolle pantua, siellä sitä ei ole.

Haasteet: Minihaasteen 2/2012 lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100 sekä samalla oman hyllyn lukematon luetuksi

Westö, Kjell: Isän nimeen (Loisto / Otava 2009 [2000])

Ruotsinkielinen alkuteos: Vådan av att vara Skrake (2000)

Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen

Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja

Haastoin itseni maaliskuussa lukemaan kreikkalaista kirjallisuutta. Antiikin kirjallisuuteen jo jonkin verran perehtyneenä rajasin haasteeni koskemaan nykykirjallisuutta. Halusin aloittaa kirjallisuusmatkani jollakin sellaisella teoksella, joka antaisi yksittäistä romaania laajemman kuvan. Sellainen löytyikin: Reija Tannisen ja Maria Martzoukoun toimittama novelliantologia Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja esittelee lukijalleen kymmenen nykykreikkalaista kirjailijaa (jokaisesta kirjailijasta on lyhyt esittely), jotka ovat syntyneet vuosien 1851 ja 1951 välillä. Novelleja on yhteensä 25 ja niiden lisäksi lopussa on vielä katsaus nykykreikkalaisen proosakirjallisuuden historiaan. Uusin novelli on julkaistu 1980-luvun loppupuolella, joten kovin uusista teksteistä ei ole kyse. Kreikkalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin niin pitkä, että näitä kaikkia voi pitää nykykirjallisuutena.

Jos haluaisi etsiä novelleista joitakin yhteisiä piirteitä, niin maiseman kuvailua on melko paljon, uskonto on hyvin keskeisessä asemassa (samoin kuin monessa novellissa armeija) ja näkökulma on miesten. Naisnäkökulma jää todella vähälle, sillä kirjassa on vain kolme naisen kirjoittamaa novellia, jotka myös kuvaavat naisen elämää naisen näkökulmasta. Kokoelman novellit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin realistisia, ja useassa elämän karuus esitetään karun luonnon kuvauksen avulla. Aiheet ovat hyvin universaaleja, mutta toisin kuin esimerkiksi kotimaisessa saman aikakauden proosassa, kreikkalaisissa novelleissa on enemmän sijaa pohdinnalle - sekä filosofiselle että uskonnolliselle.

Aleksandros Papadiamantis (1851-1910)

Aaltojen viemä -novellissa asianajaja muistelee viimeistä kesää, jolloin hän oli onnellinen. Hän oli tuolloin 18-vuotias köyhä vuoristolaispaimen. Kylmä rakkaus taas kertoo tarinan viinaanmenevästä ukko-Jannioksesta. Näiden kahden novellin jälkeen olin antaa periksi ja todeta, ettei kreikkalainen kirjallisuus taida olla minua varten. Onneksi maltoin mieleni ja jatkoin. Papadiamantis on arvostettu kirjailija ja hänen pienoisromaaniaan Murhaajatar (1903)  pidetään Kreikan kirjallisuuden helmenä. Minuun hänen novellinsa eivät kuitenkaan uponneet.

Konstantis Theotokis (1872-1923)

Mahalleen-novellissa (1899) ryöväri palaa kotiinsa piileskeltyään vuorilla vuosia vain huomatakseen, että hänen vaimonsa on synnyttänyt toiselle miehelle lapsen. Mutta katkerasti hymyillen hän sanoo vaimolleen: "Älä pelkää vaimo. En tee sinulle pahaa, vaikkakin sen ansaitsisit." Maalaiselämää kuvaa nimensä mukaisesti millaista on elää pienessä maalaiskylässä. Päähenkilö Petros Kladis on isäntä, joka haluaisi naittaa poikansa, mutta morsianehdokas haluaakin valita puolisonsa rakkaudesta. Novelli kuvaa hyvin naisen asemaa maalaisyhteiskunnassa. Tätä novellia lukiessani löysin paljon yhtymäkohtia suomalaiseen realistiseen kirjallisuuteen. Naisen ja köyhän asema on ollut (ja on) sama oltiin sitten missäpäin maailmaa tahansa.

Ilias Venezis (1904-1973)

-->

Yksi kokoelman parhaista novelleista on mielestäni Lokit (1944). Se kuvaa koskettavasti yksinäisyyttä vanhan majakkavahti Dimitriksen kautta. 

Vanhus painoi päänsä ja kyyneleet putosivat kuivaan maahan. Majakan valo syttyi ja sammui tasaisin aikavälein, ankarasti ja lakkaamatta, kuin elämän pimeät voimat - kuin ihmisen kohtalo ja kuolema.

Asklepionin yö (1954) kertoo turkkilaisesta Ahmedista, joka vaimonsa kanssa asuu eristyksissä Asklepionin temppelin raunioiden lähettyvillä, Kos-saaren vuorten kupeessa. Novellissa pohditaan ihmisen sisintä: miksi ihminen ei tyydy osaansa vaan haluaa enemmän - jopa tietää kohtalonsakin.

Dimitris Hatzis (1913-1981) 

Laskuveden aika (1966) kuvaa lapsen muuttumista aikuiseksi, hänen ymmärryksensä kehittymistä. Konstantiksen ja hänen kehitysvammaisen veljensä Stratiksen äiti on huora, mutta pojat eivät sitä ymmärrä. Stratis pakenee mielikuvitusmaailmaansa vammaisuuttaan ja elinolojaan ylipäätään. Konstantis alkaa kuitenkin ymmärtää ja ymmärtäessään hänen lapsuutensa loppuu. Voiko äitiään ja elämäänsä vain paeta? Tämä novelli jäi vahvana mieleeni, sillä kuvaus on hyvin vaikuttavaa ja antaa lukijalle avaimet päästä Konstantiksen ajatuksiin ja kokemuksiin.

Spiros Plaskovitis (s. 1917)
Novellissa Tutka (1970) munkki Nikandros kamppailee maallisen ja hengellisen välillä pohtiessaan kannattaako kuitenkaan uskoa ja heittää kaikki muu pois. Hengelliseen elämään häntä kannustaa igumeeni Gabriel, kun taas maalliseen, materialistiseen elämään houkuttelevat noppapeli, raha ja alkoholi. 

E. H. Gonatas (s. 1924)
Vierailu-novellissa (1963) kaksi ystävystä on tehnyt sopimuksen, jonka henki on kuitenkin vaarassa yllätysvierailun vuoksi. Mielenkiintoinen novelli piti otteessaan yllätykselliseen loppuunsa saakka. Matkustaja (1945) kuvaa nuoren miehen sisäistä taistelua syyllisyyden otteessa. Novellissa on vivahteita maagisuuteen ja kauhuun, joten se on kaikkea muuta kuin realistinen. 

Marios Hakkas (1931-1972)
Nysähäntä (1966) on sotilasyhteisössä asuva pahamaineinen muuli, joka saa uuden komentajan raivon partaalle. Tilannetta ei varsinaisesti helpota myöskään se, että pataljoonassa palvelee petturi. Komentaja aikoo päästä kertaheitolla eroon sekä muulista että petturista. Vankilasta vapautuminen (1966) on lyhyt novelli, joka kuvaa hetken, jolloin mies on vapautumassa vuosien istumisen jälkeen. Novelli Maailmankaikkeuden salissa (1966) kertoo pettymyksestä rakkaudessa ja petoksesta. Sitä uskoo toiveensa ja unelmansa rakastetulleen, luottaa. Valitettavasti kaikki rakkaudet eivät ole luottamuksen arvoisia. Pidin kovasti kaikista kolmesta Hakkaksen novellista. 

I. H. Papadimitrakopulos (s. 1930)
Ilias Papadimitrakopuloksen novelleja antologiassa on eniten - yhdeksän kappaletta (Uni, Hautajaiset, Tyräleikkaus, Asemalla, Rosamunde, Eleni, Hevonen, Rotko ja Epilogi). Ne ovat ainakin jollakin tasolla omaelämäkerrallisia: päähenkilönä on Ilias-niminen mies, jonka elämä seuraa melko orjallisesti kirjailijan elämän vaiheita. Papadimitrakopulos on ensimmäiseltä ammatiltaan sotilaslääkäri ja novelleissaan hän kritisoi armeijan toimintaa, simputusta, korruptiota. Parhaiten mieleeni jäivät seuraavat kolme novellia. Asemalla-novellissa mies menee ystäväänsä asemalle vastaan käytyään ensin onnittelemassa äitiään. Novellin loppu on hieman hämmentävä eikä tällainen lyhyt juonikuvaus todellakaan tee novellille oikeutta. Rosamunde-novellissa Ilias-kertoja muistelee, miksi valitsi sotilaslääkärin uran. Eleni taas kuvaa ensimmäisiä viikkoja kasarmilla. 

Rea Galanaki (s. 1947)
Mustavalkoinen-novelli (1986) on unenomainen ja hämmentävä matka valokuvan kautta menneisyyteen, muistoihin. Kuvat kertovat paljon, mutta ilman sanoja paperilla kaikkea ei voi muistaa. Myös kokoelman niminovelli Näkymätön ja näkyvä (1986) on hämmennystä herättävä. Neljä ystävystä matkustaa pieneen kylään luentoa kuuntelemaan, mutta paikan tunnelma on niin epätodellinen, jopa maaginen, että se saa tarinassa pääosan. 

Ziranna Zateli (s. 1951)
Viime vuoden morsian (1984) on vahva ja eroottisesti latautunut novelli Markoksen ja kertojan välisestä suhteesta. Novelli on hyvinkin kiintoisa, sillä se hämmästyttää lukijaa useammankin kerran. Lukija luulee ymmärtävänsä punaisen langan, mutta tulee vielä lopussa yllätetyksi. Näin kävi ainakin minulle.

Novelliantologia lisäsi mielenkiintoani kreikkalaista nykykirjallisuutta kohtaan. Voisin lukea lisää lähes kaikilta antologian kirjailijoilta, mutta etenkin Hatzis, Hakkas, Galanaki ja Zateli jäivät mieleeni. Kokoelman ulkonäöstä annan suuren miinuksen, sillä se ei varmasti kannusta ketään tarttumaan kirjaan ainakaan hetken mielijohteesta. Niin tylsä ja "tenttikirjamainen" se on.

Tanninen, Reija - Martzoukou, Maria (toim.): Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja (Suomen Ateenan-instituutti 2000)
Novelleja ovat suomentaneet Anneli Lieko, Petra Pakkanen, Marja Suominen, Reija Tanninen, Juha Valkeapää ja Anna Wartiovaara. 

Valoa valoa valoa

Dö och dö och dö och dö. Niin Astrid Lindgrenillä ja hänen sisarillaan oli tapana sanoa toisilleen heti puhelujen aluksi. Kuolema pois päiviltä. Mutta poistuiko se heidän unistaan?

Kun Mimi soitti minulle ensimmäisen kerran hän matki puhelimessa Donald Duckia. Tiedättehän Donald Duckin äänen amerikkalaisissa piirretyissä? Vaikka ette te tiedä. Te ette olleet syntyneetkään silloin. Kaukaisella 1970-luvulla tai aiemmin.

Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Juniorin viime vuonna voittanut nuortenkirja Valoa valoa valoa on mieleenpainuva kuvaus 14-vuotiaan tytön elämästä, tyttöjen välisestä rakkaudesta ja kuolemasta. Kirjan kertojana toimii 14-vuotias Mariia Ovaskainen, joka ystävystyy Mimin kanssa ja rakastuu tähän. Kerrontatapa vaihtelee: välillä Mariia kuvailee rakastamaansa tyttöä ja kertoo heidän yhteisistä hetkistään, välillä hän puhuttelee lukijoita suoraan sekä kommentoi kirjoittamistaan kirjoittamisoppaiden ohjeisiin ja kirjoittamisen lainalaisuuksiin vertaillen.

HYVÄT LUKIJAT!

Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tsehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. Kuuluisan venäläisen kirjailijan mielestä tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

No niin.

Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne!

Tai kirjaston. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa.

Jos teidän mielestänne Mimin kuvailu oli luonnonkuvausta kauheimmillaan niin ryhtykää lukemaan vasta tästä.

Sillä nyt alkaa toiminta. 

Romaanin tarinassa ei mielestäni varsinaisesti ole mitään uutta. Mutta se kieli! 1980-luvulle sijoittuvat tapahtumat on kuvattu ja kerrottu hengästyttävän hienosti. Huotarisen kieli on hyvin lyyristä ja se tietysti vaihtelee kerrontatavan myötä. Erityisesti kuvaukset Mimistä ja tyttöjen yhteisistä hetkistä ovat todella koskettavia ja kauniita. Kerrontaa voisi kuvailla kiihkeäksikin (minkä tekstin tasolla aiheuttaa pää- ja sivulauseiden yhteensitominen, virkkeiden pilkuttomuus). Juuri näin, tällä tavoin 14-vuotias koko ruumiillaan ja hengellään rakastunut puhuisi - ainakin rakkaalleen ja päiväkirjassaan.

Valoa valoa valoa on tyttöjen kirja. Mutta eivät kaikki tytöt tästä välttämättä pitäisi. Olisin itse ollut haltioissani parikymmentä vuotta sitten, mutta olinkin lukutoukka. Mieheni selaili kirjaa hetkisen ja totesi, että tämä on taas näitä, jotka tappavat lukuhalut kun pakotetaan lukemaan. Niinpä niin. Tyttöjen kirja. Hieno sellainen.

Saan tästä pisteen Lasten linnoitus -haasteeseen sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. Lisäksi kirja on TBR100-listassani. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa (Karisto 2011)

Hiljaisuus soi h-mollissa

Lennän unissani joka yö. Pienenä osasin lentää silloinkin, kun en nukkunut. Enää en osaa, vaikka harjoittelen yhtä mittaa. Ja sen jälkeen mitä näin viime yönä, haluan enemmän kuin koskaan lentää täysin hereillä. Äiti kyllä sanoo: Aina voi haluta, mutta kaikkea ei saa. Ihan oikeastiko?

Pieni kylä jossakin päin Walesia 1950-luvulla. 12-vuotias Gwenni lentää öisin kylän yllä, näkee enteitä ja kuulee Maan laulavan. Päivisin hän lentoharjoitusten ohella tekee omia tutkimuksiaan ja suunnitelmiaan. Gwenni ei viihdy kotona, koska ei milloinkaan pysty tekemään asioita äitinsä mielestä oikein. Hän tuntee olonsa paljon kotoisammaksi Evansin perheen luona, sillä äiti Elin Evans on Gwennille todella kiltti ja Gwenni pitää myös paljon perheen kaksosista, Catrinista ja Angharadista. Mutta perheen vihaista isää, Ifan Evansia hän pelkää.

Eräänä yönä Gwenni näkee lennollaan hukkuneen miehen kastealtaassa. Muutaman päivän kuluttua sieltä todella löydetään miehen ruumis. Ifan Evans on kuollut. Koko pienen kylän elämä muuttuu kuoleman myötä, etenkin kun selviää, että kyse ei ole onnettomuudesta. Eniten Evansin kuolema vaikuttaa tietysti Evansin perheeseen, mutta Gwennin yllätykseksi ei heidänkään perheensä palaa enää ennalleen.

Mari Strachanin esikoisromaani Hiljaisuus soi h-mollissa ei ole kuitenkaan rikostarina, vaikka murha onkin koko ajan taustalla läsnä vaan se kuvaa ennen kaikkea Gwennin kasvua lapsesta nuoreksi. Sillä mitä enemmän alussa niin naiivi Gwenni ymmärtää ja saa salaisuuksista selville - sillä niitä kylässä ja hänen perheessään riittää -, sitä vanhemmaksi ja kypsemmäksi hän muuttuu. Toinen keskeinen teema on Gwennin suhde äitiinsä. Miksi äiti aina lyttää hänet? Miksi äiti rakastaa isosisko Bethania enemmän? Samalla esille nousevat koko perheen ja suvun keskinäiset välit. Miksi äidin suvusta ei koskaan puhuta? Miksi äiti on isälle ilkeä?

Kirja on aiheeltaan ja tarinaltaan hyvin surullinen, mutta lukukokemus ei sitä ole. Siihen vaikuttanee eniten se, että kertojanääni kuuluu Gwennille ja tapahtumat nähdään siis hänen näkökulmastaan. Koska Gwenni on kertojanakin lapsellinen ja aluksi tietämätön, ymmärtää lukija koko ajan häntä enemmän. Mutta lopulta Gwennikin ymmärtää. Tyttö voisi olla surumielinen ja lyöty, mutta hän ei ole. Hän on yllättävän vahva ja 12-vuotiaaksi lopulta yllättävän viisas, vaikka kaikki häntä outona pitävätkin. Kaikki tämä välittyy tekstistä hienosti.

Hiljaisuus soi h-mollissa on hyvä kirja. Luulin jostain syystä, että kyseessä olisi fantasiaan vivahtava romaani, mutta sitä se ei ole. Minulle tuli lukiessani monta kertaa mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Ammanitin Minä en pelkää. Kirjoissa onkin yhtymäkohtia: molemmissa kertojana on lapsi, joka saa selville salaisuuksia omasta yhteisöstään ja perheestään. Ammanitin kirja on kuitenkin paljon jännittävämpi ja pelottavampi, mikä varmaankin osaltaan johtuu siitä, että hänen päähenkilökertojansa joutuu itsekin mukaan tukaliin tilanteisiin toisin kuin Gwenni.

Avaan tällä kirjalla TBR100-listani.

Strachan, Mari: Hiljaisuus soi h-mollissa (Karisto 2010)

Eglanninkielinen alkuteos: The Earth Hums in B Flat (2009)

Suomentanut Kirsi Ohrankämmen 

Kirjeitä Jekaterinburgiin

Riina Katajavuoren novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin koostuu kymmenestä novellista, tarinasta, jotka takakannen mukaan "sijoittuvat lapsuuden lopun ja aikuisuuden välimaastoon". Toisaalta "tarinat kuvaavat oivalluksen hetkiä, käännekohtia". Joudun turvautumaan takakansitekstiin, koska minun on vaikea löytää novelleista yhtymäkohtia, yhteistä teemaa. Yleensä en sitä välttämättä kaipaakaan, mutta nyt jostain syystä jäin miettimään, mikä on näitä kymmentä yhdistävä tekijä. Ehkä siksi, että takakannen kuvaus jäi mieleeni kummittelemaan. Kuka tietää.

Kirjeitä Jekaterinburgiin ei herättänyt minussa lukijana tunteita suuntaan eikä toiseen. Tarinat ovat ihan toimivia ja Katajavuoren lauseita lukee mielellään, mutta sekä yksittäisiä novelleja että koko kokoelmaa voisi silti kuvata sanoilla "ihan ok". Kovinkaan moni novelleista ei edes jäänyt mieleeni, vaikka lukemisesta ei kovin kauan ole. Muutama toki jäi, jätti jonkinlaisen jäljen. "185 jokea ja kanava, 158 siltaa" kertoo 13 suomalaisesta, toisilleen tuntemattomasta kielikurssilaisesta Venäjällä Aijan näkökulmasta.

Sinä vuonna ei tullut kevättä ollenkaan, Aija ajatteli. Kaunis lause.

Se oli vale, tietenkin. Kevät tuli aina, räikeänä ja röyhkeänä ja vei hänen rakkaan talvensa, sen umpimieliset äänet ja pimeyden.

Sen takia Aija tännekin oli loppujen lopuksi lähtenyt. Tämä maa edusti hänelle talvea, hytinää ja narskumista. Mitä siitä, että sattui olemaan kesäkuu.

Miten toisilleen vieraat ihmiset toimivat tuntemattomassa ympäristössä? Mitä tapahtuu, kun yksi ryhmäläisistä heittää henkensä?
 

Novelli "Käpälät" kertoo kosketuksesta ja siitä hetkestä, kun tyttö tajuaa olevansa nainen, miesten halun kohde. Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun joku ottaa oikeudekseen koskettaa nuorta tyttöä takapuolelle.

Silloin Aino tunsi kosketuksen takapuolellaan. Se ei ollut läimäys vaan jotenkin erilainen. Hidas, vaivihkainen. Kielletty. Jokin ikiaikainen vaisto kielsi Ainoa kääntymästä. Kääntymällä hän myöntäisi. Tunnustaisi osuutensa asiaan, syyllisyytensä. Oli hänen oma syynsä, että hänellä oli pylly.

 

Miksi naista saa koskea ilman lupaa? (Sama muuten pätee silloin, kun on raskaana. Mikä siinä onkin, että henkilökohtainen reviiri menettää monen silmissä silloin merkityksensä ja vatsan koskeminen muuttuu sallituksi?)

"Rämö is back" kuvaa nuoren tytön aikuistumista huonon ihmissuhteen kautta. Renttu mies ja kiltti tyttö, joka roikkuu mukana, vaikka mies tekisi mitä. Kunnes koittaa hetki, jolloin tyttö tajuaa.

Kolmessa mainitsemassani novellissa aiheena ovat aikuistumisen ja oivaltamisen lisäksi myös ihmisten väliset suhteet ja niin itse asiassa melkeinpä jokaisessa kokoelman tarinassa. (Olihan siis jokin yhdistävä tekijä!) Ihmissuhteet eivät ole helppoja olivat ne sitten sisarusten, miehen ja naisen, ystävien tai lapsen ja vanhemman välisiä. 

 

Katajavuori, Riina: Kirjeitä Jekaterinburgiin (Tammi 2006)

Maaliskuun luetut ja ostoksia

Maaliskuussa luin yhteensä viisi kirjaa. Paras lukukokemus oli ehdottomasti Shafferin ja Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sain luettu myös Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian loppuun, mutten täysin ihastunut tähän ihmissusisarjaan. Harvemmin luen yhdeltä kirjailijalta peräkkäin monta teosta, mutta maaliskuussa kävi näin. Luin kolme Riina Katajavuoren kirjaa: runokokoelman Omakuvat, romaanin Lahjat ja novellikokoelman Kirjeitä Jekaterinburgiin, josta postaus on vielä luonnoksen asteella mutta tulossa.

Lastenkirjoja luin hävyttömän vähän. Puolustukseksemme (minun ja likan) voin kertoa, että kesken on kaksikin monisataasivuista satukirjaa, joista varmasti tulee juttua jossakin vaiheessa Leppislampun puolelle. En siis ole unohtanut Lasten linnoitus -haastetta!

Yllättäen haalin itselleni taas lisää haasteita.. Köhöm.. Haastoin itseni lukemaan kreikkalaista kirjallisuutta, josta en tiedä antiikin kirjallisuutta lukuun ottamatta yhtään mitään. Lisäksi listasin monen muun tavoin sata kirjaa, jotka eniten haluaisin lukea. Molempien projektien etenemisestä voi lukea yläpalkin kautta omilta sivuiltaan.

Sitten niitä ostoksia. Kirjahyllyyn on taas tullut täytettä, vaikka paljon on edellisistäkin vielä lukematta. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että omassa hyllyssäni on kovin paljon vähemmän lukemattomia kuin monella muulla bloggaajalla. Hyvä syy siis hankkia lisää!

Löysin lähikaupungin Suomalaisesta kirjakaupasta Löytöjä-hyllystä (joka muuten on aivan loistava monen muun Suomalaisen vastaavaan verrattuna) Joel Haahtelan Katoamispisteen. En tiedä, milloin uskallan siihen tarttua, koska odotukset Haahtelasta ylipäätään ovat melko kovat blogihehkutusten takia. Samasta hyllystä tarttui matkaan myös muutama lastenkirja: Parvelan ja Talvitien Onnenpyörä sekä Jalosen ja Louhen Aatos ja Sofia. Harmiton kirpparikierros täydensi hyllyäni Markus Nummen Karkkipäivällä ja Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjolla, joiden ostamista perustelin itselleni halvan hinnan lisäksi sillä, että ne ovat molemmat TBR100-listallani.