perjantai 31. elokuuta 2012

Kulkureita & Unohtajia


Maarit Verronen on kirjailija, jonka tuotantoon minun on jo pitkään pitänyt tutustua. Lainasin kirjastosta lukumaratoniani varten Kulkureita & Unohtajia -novellikokoelman. Maratonin puitteissa ehdin kuitenkin lukea siitä vain viisi novellia. Toisaalta Verrosen novellit ovat siinä mielessä vaativia, että ne tarvitsevat aikaa ympärilleen, pakottavat miettimään. Maratonolosuhteet eivät siis ole hänen novelliensa kannalta ne ihanteellisimmat.
 
Kun  saaristolaiva lähestyi meren ja harmaanmustien kukkuloiden ympäröimää pientä vihreää kaistaletta, vaeltaja ei ollut aivan varma, oliko hän tehnyt virheen noustessaan tuohon alukseen - ja pitäisikö hänen korjata se, niin ettei astuisikaan maihin Zouralle. (Aloituskappale novellista "Oma maailmansa" s. 11)

Yhteistä kokoelman 14 novellille on jonkinlainen etsiminen. Se voi olla itsensä etsimistä, tuttuuden etsimistä tuntemattomasta tai uuden, tuntemattoman etsimistä totutusta tai oudosta. Etsijä on kokija, joka novellista riippuen voi olla mies tai nainen, vaeltaja, unohtaja, kulkija, kulkuri, kivenhalaaja, ajelehtija, matkustaja tai kylmässävaeltaja. Kokija on aina eri mutta kuitenkin sama. Ikään kuin kaikki tapahtuisi samalle henkilölle.

Verrosen novelleissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Maailma ei ole sellainen kuin sen kuvittelemme olevan. Silti novellit eivät sijoitu mihinkään fantasia- tai mielikuvitusmaailmaan tai dystopiaan. Ne ovat hyvinkin realistisia, vaikka ovatkin täynnä outoja tapahtumia ja paikkoja, joita ei ole olemassa - ehkä.

Novellien tunnelma on melko raskas, jopa painostava. Minusta ne tuntuivat melkeinpä painajaisunilta. Epäuskoinen paniikki: Mihin voi luottaa? Mikä on totta? Onko mikään totta? Verronen ei kikkaile koristeellisella kielellä, mutta onnistuu sanoillaan luomaan tuon tunnelman ja tarinat, joilla jokaisella on merkitys.

Kulkija, joka nyt oli hieman vanhempi kuin ennen, jatkoi matkaansa ensin öljynporaajien mukana, sitten muilla tavoilla. Tuosta päivästä lähtien hän turvautui ihmisiin hieman useammin kuin ennen, aina aivan kuin kysyäkseen: eihän tämä vielä ole se tyhjä maa. (Lopetuskappale novellista "Nomadit" s. 54)

Pitäisi kuitenkin huolehtia myös siitä, että eteen tulisi aina jotain uutta, josta voisi itseään tunnistaa. Siinä tarkoituksessa voisi turvautua ihmisiin. Se oli kylmässävaeltajalle uusi ja outo ajatus, mutta hän ei torjunut sitä. Jos jo kahden paikoilleen jähmettyneet kylmässäasujan tiivis kohtaaminen tuotti tuollaisia oivalluksia, mitä voisivatkaan sysätä liikkeelle aivan toisenlaiset ihmiset, kun heille antaisi tilaisuuden. (Lopetuskappale novellista "Mökki autiolla rannalla" s. 135)

Maailmanlopun tunnelmista huolimatta Verronen on mielenkiintoinen tuttavuus. Pidin novelleista paljon: ne ovat kaikki yhtä hyviä, taidokkaita sekä kieleltään että tarinoiltaan ja teemoiltaan. Ne ovat virkistävän erilaisia. En muista juuri lukeneeni tällaista, mutta tunnistan tunnelman, joka on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Robbe-Grillet'n Labyrintissa. Verronen ei päästä lukijaansa helpolla, mutta ei kai aina tarvitsekaan.


Verronen, Maarit: Kulkureita & Unohtajia (Kirjayhtymä 1996)

maanantai 27. elokuuta 2012

Shenzhen ja Pjongjang


Guy Delislen sarjakuviin tutustuminen on ollut agendallani jo jonkin aikaa. Siitä lähtien kun luin Mari A:n postauksen hänen kolmesta albumistaan. Albumeja on luettu ahkerasti muissakin blogeissa: Kirjanurkkauksessa, Lurun luvuissa sekä Luen ja kirjoitan -blogissa muutamia mainitakseni.

Delislen albumit Shenzhen ja Pjongjang ovat omaelämäkerrallista sarjakuvaa, matkakertomuksia ja päiväkirjoja. Delisle kertoo niissä omista kokemuksistaan työkomennuksiltaan. Luin kirjat niiden alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä: ensin Shenzhenin ja sitten Pjongjangin. Suomennokset ovat jostain syystä ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä.


En ole (muistaakseni) lukenut yhtäkään poikkipuolista sanaa Delislen teoksista ja minäkin kyllä liityn sankkaan fanijoukkoon. Delisle kuvaa kokemuksiaan tietysti omasta näkökulmastaan mutta saa pienillä yksityiskohdilla, oivaltavasti ja humoristisesti esiin kulttuurista sen olennaisen. Pidän hänen piirrostyylistään valtavasti. Se on hieman suttuinen, mutta yksityiskohtainen ja hauska. Piirrokset ovat mustavalkoisia. Voisi ajatella, että  mustavalkoisuus olisi tylsää, mutta kuinka monta sävyä näiden kahden värin väliin mahtuukaan! Delisle ujuttaa mukaan myös paljon animaattorin työstä ja siitä, miten animaattori havainnoi ympäristöään. Hän osoittaa hallitsevansa eri tyylejä. Molemmissa albumeissa on nimittäin sivuja ja ruutuja, jotka on piirretty muulla kuin hänen omalla tyylillään. Shenzhenissä hän esimerkiksi piirtää kiinalaisella selkeän viivan tyylillä ja onpa mukana sivu, jossa Delisle seikkailee Hergén Tinttinä.

Shenzhen kertoo Delislen kokemuksista Kiinassa, missä hän viettää kolme kuukautta animaattorina erään studion leivissä. Kiinassa Delisle on melko yksinäinen ja ulkopuolinen, mikä johtuu siitä, etteivät kiinalaiset osaa englantia kovin hyvin. Hänen juttukaverinsa kolmen kuukauden aikana rajoittuvat tulkkiin, muutamaan paikalliseen ja muihin ulkomaalaisiin, joita hän ei kovin montaa tapaa. Delisle yrittää kuitenkin tutustua kiinalaiseen kulttuuriin mm. syömällä erilaisissa ravintoloissa, ihmettelemällä kulttuurieroja ja matkustelemalla Hongkongissa ja Kantonissa. 

Shenzhen joulukuussa 1997. Olen jälleen Kiinassa. Etelässä tällä kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin pohjoisessa, Nanjingissa. Huomaan unohtaneeni monta asiaa: hajut, melun, väenpaljouden, lian, kaikenkattavan harmauden. Tajuan, että muistiini oli taltioitunut vain hyvät puolet... eksotiikan...

Pjongjangissa, Pohjois-Koreassa, Delisle on samasta syystä kuin Shenzhenissäkin. Pjongjangissa Delislen elämä on tarkoin vartioitua, sillä tulkki ei saa päästää häntä hetkeksikään näköpiiristään. Hänellä on myös opas ja autonkuljettaja, muuten yhteydet pohjoiskorealaisiin ovat vähissä. Silti Delisle ei ole samalla tavalla yksinäinen kuin Shenzhenissä: Pjongjangissa on yllättävän paljon ulkomaalaisia ja aika menee diktatuurin ilmiöiden, kuten "vapaaehtoisten", tyhjien katujen ja käsittämättömien nähtävyyksien (mm. Kansainvälisen ystävyyden näyttely, kristallikruunuin varustettu metroasema) ihmettelyyn.

"Entä mikä tämä on?"
"Tuoko?" (Orwellin 1984) "Se on romaani... vanha... viisikymmenluvulta. Eräänlainen klassikko. Se on fiktiota."
  
Moni on - muistaakseni - pitänyt enemmän Shenzhenistä kuin Pjongjangista. Minä kuitenkin pidin enemmän jälkimmäisestä. Ehkä minussa asuu pieni tirkistelijä, sillä minusta on äärimmäisen kiinnostavaa kurkistaa ikään kuin esiripun taakse ja nähdä, millaista Pohjois-Koreassa on. Ja toisaalta Kiinasta tiesin jo entuudestaan ainakin ne kulttuurierot sun muut, joista huumori pääosin albumissa rakentuu. Se ei siis antanut juuri mitään uutta. Molemmat teokset ovat kuitenkin aivan loistavia.

Laitanpa vielä lopuksi lukulistalleni muistiin muutaman albumeissa mainitun teoksen. Orwellin 1984, jota Delisle luki Pjongjangissa, on minulla vielä lukematta. Tinttejäkin voisi pitkästä aikaa lainata kirjastosta. Odotan paljon myös Delislen seuraavilta teoksilta Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista.


Delisle, Guy: Shenzhen (WSOY 2010)
Ranskankielinen alkuteos: Shenzhen (2000)
Suomentanut Saara Pääkkönen

Delisle, Guy: Pjongjang (WSOY 2009)
Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang (2003)
Suomentanut Saara Pääkkönen
Taitto: Satelliitti 

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Across the Universe - Matka alkaa

 

En tiedä, missä on vika, kun tämän vuoden parhaat lukuhetket näyttävät liittyvän nuortenkirjoihin. Vai onko jossakin silloin vikaa? Eikö se samalla kerro siitä, että nuortenkirjat ovat laadukasta tavaraa, koska aikuinen, paljon elämänsä aikana lukenut jaksaa niitä lukea? Vai kertooko se vain siitä, etten minä ole kasvanut aikuiseksi? Oli miten tahansa, niin Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa on varsin toimiva nuorille suunnattu scifiromaani.

Isä sanoi: "Annetaan äidin mennä ensin." (Aloituskappale s. 9)

17-vuotias Amy lähtee vanhempiensa mukana pitkälle avaruusmatkalle kohti uutta planeettaa. Matka kestää yli 300 vuotta, joten kaikki tärkeät henkilöt - ja muutama merkityksetön, kuten Amy - on syväjäädytetty matkan ajaksi. Amy kuitenkin herää kesken matkan ja joutuu yksin sopeutumaan elämään Varjelus-aluksella ja ajatukseen, että hän on vanhempiaan vanhempi, kun heidät seuraavan kerran näkee.

Varjeluksella elämä on järjestetty tiettyjen periaatteiden mukaan ja aluksella eläviä johtaa Vanhin. Hän kouluttaa seuraavaa johtajaa 17-vuotiaasta Seuraajasta. Seuraaja ei kuitenkaan niele kaikkia Vanhimman opetuksia tai tämän johtamistapaa, muttei omaksi harmikseen oikein tiedä muustakaan. Amyn tullessa mukaan kuvioihin kaikki tietysti muuttuu.

Romaanin juonessa on paljon ennalta-arvattavuuksia, kliseitäkin, mutta myös paljon uutta. Juonenkäänteet ovat jännittäviä. Valvoin parina iltana aivan liian myöhään, koska en vain voinut lopettaa lukemista. Kiehtovia juonenkäänteitä tarjoavat Amyn sopeutuminen Varjelukselle, Seuraajan ymmärryksen kehittyminen, Varjeluksen asukkaiden (ravitsijoiden) tilanne - niin ja tietysti se, että joku tai jokin tappaa syväjäädytettyjä. Joitakuita saattaa kiinnostaa myös Amyn ja Seuraajan suhteen kehittyminen, mutta rakkaustarina ei (onneksi) ole keskeisintä antia.

Olen melkoisen kyllästynyt kerrontatapaan, jossa päähenkilöt vuorotellen kertovat oman näkökulmansa tapahtumista. Tässäkin romaanissa molemmat päähenkilöt, Amy ja Seuraaja, saavat äänensä kuuluviin. Se ei kuitenkaan minua häirinnyt. Ehkä siksi, etteivät he yleensä kerro samasta tapahtumasta omia näkemyksiään, vaan toisen katsantokanta riittää kuvaamaan tapahtumat. Amy ei mielestäni ole kovinkaan valovoimainen päätähti. Hänen hahmonsa jää melko ohueksi ja etäiseksi. Sen sijaan Seuraajan mielenliikkeitä ja kehittymistä seuraa mielenkiinnolla. Hänestä ilmenee koko ajan, loppuun asti, uusia puolia, joita ei odottanut olevan.

Varjelus on sukupolvialuksena melko mielenkiintoinen yhteiskunta. Jäin miettimään miten pystyisin elämään, jos tietäisin, että en koskaan näkisi muuta kuin avaruusaluksen seinät. Riittäisikö minut pitämään järjissäni tieto siitä, että lapseni näkevät uuden planeetan, tuntevat maan jalkojensa alla? Aluksen johtajan pitää pystyä astumaan jokaisen asukkaan sijaan ja ennakoimaan näiden ajatukset. Koska Varjelus on suljettu tila, sen yhteiskunnan tasapaino on hyvin herkkä ja haavoittuvainen. Vanhimman pitää siis keksiä parhaaksi näkemänsä keinot, joilla Varjelus pidetään toimivana elinympäristönä. Vanhin on hyvin omavaltainen, suoraan sanottuna diktaattorimainen. Ovatko kaikki keinot sallittuja, jos koko aluksen kohtalo on vaakalaudalla? Mikä on oikea tapa johtaa? Mikä ylipäätään on oikein?

Vähän pitää näin suomen kielen innokkaana vaalijana purnata kirjan nimestä. Miksi tuota alkuperäistä englanninkielistä nimeä raahataan suomennoksessakin mukana? Ja miksi kirjassa kaikki kiroilevat sanalla hervetti? Eihän sellaista oikeasti kukaan käytä. Vai käyttääkö?

Matka alkaa aloittaa nimensäkin mukaisesti matkan, jonka ympärille Revis kokoaa trilogian. Seuraava osa ilmestyy suomeksi tammikuussa 2013. Sitä odotellessa.

Varjeluksen kyydissä on matkannut mm. Jossu.

Haasteet: Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste



Revis, Beth: Across the Universe - Matka alkaa (Otava 2012)
Englanninkielinen alkuteos: Across the Universe (2011)
Suomentanut Outi Järvinen 
(Kannen tekijää ei kirjastosta lainatussa kirjassa taas näy)

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Herääminen


Vihreänkeltainen papukaija toisteli häkissään ovenpielessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Menkää tiehenne! Menkää tiehenne! Lempo soikoon! Hyvä on!" Se osasi puhua hieman espanjaa ja myös kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt, paitsi ehkä satakieli, joka häkissään oven toisella seinustalla vihelteli raivostuttavan sinnikkäästi huilumaisia säveliään vienoon tuuleen. (Aloituskappale s. 17)

Toinen lukumaratonilla lukemani klassikko on Kate Chopinin vuonna 1899 ilmestynyt Herääminen. Se herätti oitis kohua, sillä sitä pidettiin moraalittomana ja lopulta unohdettiin. Teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty naiskirjallisuuden klassikkona ja myös feministisen kirjallisuuden varhaisena edustajana, missä asemassa Chopin ei itse teostaan ehkä olisi nähnyt. Suomeksi Herääminen julkaistiin vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2009.


Edna Pontellier on vaimo ja äiti. Hänen yhteiskunnallinen asemansa on erittäin hyvä ja hän on aina käyttäytynyt tuon aseman mukaan. Eräs kesä kuitenkin muuttaa kaiken. Pontellierit matkustavat pois kaupungista ja tuon matkan aikana, pienessä lomayhteisössä Louisianan Grand Islella, Edna alkaa löytää naisen itsessään. Tähän asti hän on elänyt miehelleen kuuliaisena ja sangen tyytyväisenä elämäänsä. Ei hän ole intohimoisesti miestään rakastanut, mutta se ei kai liene tarpeenkaan, kuten tuolloin yleisesti ajateltiin.

Laiskoina lomapäivinä hän huomaa, ettei oikeastaan pidä äitiydestä. Tokihan hän lapsiaan rakastaa, mutta ei halua olla uhrautuva, vain lapsiaan varten elävä äiti. Hän haluaa olla oma itsensä, tulla määritellyksi itsensä, ei äitiyden kautta.

Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset näyttivät olevan enemmistönä sinä kesänä Grand Islella. Heidät oli helppo tunnistaa lepattamassa ympäriinsä levitetyin, suojelevin siivin, kun mikä tahansa vaara, oikea tai kuviteltu, uhkasi heidän kallisarvoista jälkikasvuaan. He olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä ja kasvattaa suojelusenkelin siivet. (s. 28)

Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elinikäiseen orjuuteen. (s. 198)

Leppeät pehmeät lämpimät yöt ovat omiaan herättämään intohimoa. Edna tunnistaa kaipuun, intohimon ja kosketuksen kaipuun sisällään, ihollaan, eikä se kohdistu omaan aviomieheen vaan lomasaarella oleskelevaan naimattomaan Robert Lebruniin. Tiukkojen käytösnormien vuoksi edes vihjailu ei ole sallittua, ja niinpä Edna kärsii samalla kun nauttii uudesta, vastaheränneestä minuudestaan ja seksuaalisuudestaan.

Herääminen on herkkä ja viipyilevä kuvaus Ednan muutoksesta, heräämisestä. Vaikka tunnistankin - ja tunnustan - teoksen kaunokirjalliset ansiot ja ymmärrän sen tärkeyden, en silti oikeastaan pidä kirjasta kovinkaan paljon. Minun on hyvin hankala asettua Ednan paikalle. En ihmettele, miksi hän kokee olevansa vanki, sillä hän ei ole itse valinnut elämäänsä. Silti minun on vaikea ymmärtää naista, äitiä, joka hylkää lapsensa. Edna ja hänen valintansa tuntuvat äärimmäisen itsekkäiltä, vaikken osaisi samaistua myöskään kirjassa mainitunlaiseen "äiti-ihmiseen".

Kirjan suomentanut Raija Larvala vertaa esipuheessaan Chopinia ja Canthia toisiinsa. Heissä ja heidän tuotannossaan on hänen mukaansa paljon samaa, mutta siinä missä Chopin on kiinnostunut ihmisluonteesta, tuo Canth mukaan myös sosiaalisen aspektin, yhteiskunnan. Canthin teokset ovat paljon kurjempia. Se tietysti johtuu siitä, että hän kuvaa köyhintä kansanosaa Chopinin keskittyessä yläluokkaisen elämän kuvailuun. Canthin teokset ovat myös vahvoja, tunnelmaltaan voimakkaita. Täytyy myöntää, että saatan vetää kotiin päin, mutta Canthin tapa kertoa tuntuu minusta omemmalta, vaikuttavammalta. Niin, ehkä en vain osaa samaistua amerikkalaisen yläluokan elämään palvelijoineen ja illanviettoineen. Eikä tainnut osata Ednakaan. Sen verran meillä on yhteistä.

Kirja on siis ansiokas, muttei aivan minun makuuni. Liisa, Maria ja Suketus ovat saaneet teoksesta irti enemmän kuin minä.


Chopin, Kate: Herääminen (Faros-kustannus 2009)
Englanninkielinen alkuteos: The Awakening (1899)
Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Raija Larvala 

lauantai 18. elokuuta 2012

Herkullisia suhteita


Kreikka-projektini (johon voit tutustua Kreikka-sivulla) nytkähti taas yhden kirjan eteenpäin. Koska kreikkalaista kirjallisuutta on suomennettu ilmeisen vähän, mennään sillä mitä kirjastosta sattuu löytymään. Andreas Staikosin Herkullisia suhteita on tarina ruoasta ja rakkaudesta, tai ehkä paremminkin intohimosta - reseptejä unohtamatta.

Kevyt ruoan tuoksu leijaili vierekkäisten parvekkeiden avoimista ovista sisään ja ulos ja yhdisti Averofkadun numero 18 kuudennen kerroksen asukkaat, Damoklis Dimun ja Dimitris Isavridisin. (Aloituskappale s. 9)

Naapurukset Damoklis ja Dimitris rakastavat ruokaa ja ruoanlaittamista. Molemmat hemmottelevat rakastettuaan mitä upeammilla aterioilla. Toinen miehistä, Damoklis, ymmärtää ensin, että hänen rakastajattarensa Nana on myös naapurin rakastettu. Alkaa hillitön kilpailu parhaasta ateriasta. Aluksi Damoklisin kilpailu on yksipuolista, mutta se kiristyy, kun Dimitriskin tajuaa asioiden todellisen laidan. Miehet punovat myös yhdessä juoniaan petollista Nanaa vastaan, mutta eivät kuitenkaan pysty luottamaan toisiinsa. Lopputulos on silti jokseenkin yllättävä.

Staikos tunnetaan kotimaassaan paremmin näytelmäkirjailijana, ja Herkullisissa suhteissakin on nähtävissä tietynlaista näytelmällisyyttä. Romaani taipuisi näyttämölle varmasti vaivatta. Minusta tuntui itse asiassa koko ajan, että luen draamaa, näytelmätekstiä. Romaani koostuu 17 luvusta, joiden voisi ajatella olevan näytelmän kohtauksia. Joko Damoklis tai Dimitris on tapahtumissa koko ajan läsnä. Silti he jäävät melko etäisiksi. Lukijan huomio kiinnittyy Nanaan. Kuka hän oikein on? Miksi hän pitää kahta rakastajaa? Miksi hän kohtelee heitä kuin he olisivat orjia? Miksei hänen miehensä huomaa mitään? Milloin hän ylipäätään ehtii olla miehensä kanssa? Nana on henkilöistä myös ainoa, jota kuvaillaan. Molemmat miehet ovat olemassa vain Nanaansa varten, tyydyttääkseen tämän pienimmänkin halun, toteuttaakseen oudoimmankin oikun.

Nanan lisäksi keskeisessä asemassa on ruoka: Mitä miehet valmistavat ateriaksi rakkaalleen ja miten. Jokaisen luvun lopussa on reseptit ruoista, joita Nana saa syödäkseen. (Tätä kirjaa ei siis kannata lukea nälkäisenä - etenkään jos pitää kreikkalaisesta ruoasta!) Reseptit katkaisevat kerronnan, mikä omalta osaltaan tekee luvuista erillisiä, toisiinsa sitomattomia ja luo draamallisuutta. Ei sillä etteikö tarina itsessään noudattaisi draaman kaarta huippukohtineen ja yllätyksineen. 

Lukiessani Herkullisia suhteita en oikein ollut vakuuttunut sen ansioista. Luin kirjan kuitenkin loppuun, sillä halusin tietää, mihin suuntaan kolmiodraama etenee. Halusin myös saada selville kuka tuo salaperäinen Nana oikein on ja mihin hän tähtää. Tarina on kuin onkin melko yllättävä, mutta Nanan kohdalla sain pettyä: hän pysyy mysteerinä, valehtelevana viettelijänä - ja hyvä niin.


Staikos, Andreas: Herkullisia suhteita (Tammi 2000)
Kreikankielinen alkuteos: Epikíndines magirikés (1997)
Suomentanut Marja Suominen
Päällys: Marko Taina

tiistai 14. elokuuta 2012

Intohimo


Alkaa olla jo vähän sumaa näiden luettujen ja blogiin postaamattomien kirjojen kanssa. Ehdin viime viikolla lukea muutaman kirjan ja lukumaratonilla luettujakaan en ole tänne vielä kaikkia saanut. Ei kai auta muu kuin ruveta kirjoittamaan. Jeanette Wintersonin Intohimo, olkaa hyvät!


Niin kiihkeästi Napoleon rakasti kanaa että hänen kokkinsa olivat työssä kellon ympäri. Se vasta oli keittiö, täynnä enemmän tai vähemmän paljaita lintuja; osa vielä kylmänä koukussa roikkumassa, osa pyörimässä hitaasti vartaassa, mutta suurin osa röykkiöissä pois heitettynä koska keisarilla oli kiireitä. (Aloituskappale s. 13)

1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa kuljetaan Napoleonin sotajoukkojen mukana Ranskasta aina Venäjälle saakka. Nuori ranskalainen maalaispoika Henri liittyy Napoleonin armeijaan haaveenaan sotilasura (ja Napoleon). Todellisuus osoittautuu kuitenkin karummaksi kuin haaveilija voi uskoakaan. Loppujen lopuksi onkin ehkä Henrin onni, että hänen sotilasuransa tehtäväksi muodostuu Napoleonin kanoista huolehtiminen.

Venetsiassa kaunis Villanelle, venemiehen räpyläjalkainen tytär, työskentelee kasinolla ja leikittelee pukeutumalla toisinaan pojaksi. Hän rakastuu, rakastaa, on rakastettu - mutta lopulta hän pettyy siihen kaikkeen rakkauteen ja menee naimisiin.

Eräs mies oli halunnut minua jo jonkin aikaa, mies jonka minä olin torjunut, kironnut. Mies jota halveksin. Rikas mies jolla oli paksut sormet. Hänestä oli hauska että pukeuduin pojaksi. Minusta on hauska silloin tällöin pukeutua pojaksi. Sen verran meillä oli yhteistä.

--

Minun kotikaupunkini on muuttuvainen kaupunki. Se ei ole aina samankokoinen. Katuja ilmestyy ja katoaa yön aikana, uusia vesiväyliä avautuu kuivalle maalle. Joinakin päivinä ei voi kävellä toiselta laidalta toiselle, niin pitkä on matka, ja joinakin päivinä voi astella valtakuntansa ympäri kuin mitätön ruhtinas. (s. 128)

Villanellen ja Henrin kohtalot kietoutuvat sattumalta yhteen, kaukana kotoa. 

Romaanin tarina on todella kiehtova kudelma intohimoa, mustasukkaisuutta, heittäytymistä, pakottamista, mielettömyyttä, historian lehtien havinaa, venetsialaisia taruja ja valintoja - ja paljon muuta. Luin tämän lukumaratonini lopuksi ja turnausväsymys oli jo iskenyt melko pahasti. Voin myöntää, että tapahtumat unohtuivat ja menivät sekaisin jo lukiessani (mikä johtui väsymyksestä), ja keskityinkin ehkä enemmän kauniiseen kieleen, sen rytmiin ja viisauteen. Tiesin koko ajan lukevani hienoa kirjaa, jonka tarina on aivan omanlaisensa.

En osaa pysty kykene sanoiksi pukemaan tällä kertaa enempää. Romaani on hieno ja viisas, vaikkakin surullinen. Lukekaa itse. Winterson menee minulla edellisen postauksen Shieldsin lisäksi Lue tältä kirjailijalta lisää -osastolle. Ehdottomasti. Ja Venetsiaankin menen ihan vain tämän kirjan innoittamana. Jonain päivänä.


Winterson, Jeanette: Intohimo (Bazar 2006, ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana 1989 nimellä Uskallus ja intohimo)
Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)
Suomentanut Leena Tamminen
Kansi: Helena Modéer 
 

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Rakkauden tasavalta (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)



Kesäkuun alussa lähti Kirjamielellä-blogista liikkeelle Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste, jossa haastetaan kanssabloggari lukemaan jokin haastajan valitsema kirja. Minut haastoi mukaan Sinisen linnan kirjaston Maria joko Carol Shieldsin Rakkauden tasavallalla tai Pikkuseikoilla. Kirjastossa luettavakseni valikoitui Rakkauden tasavalta, koska toista ei hyllyssä näkynyt. Siitä se sitten lähti.

Vauvana Tom Averylla oli kaksikymmentäseitsemän äitiä. Niin hän sanoo. Siitä on lähes neljäkymmentä vuotta. (Aloituskappale s. 9)

Tom ja Fay. Radiossa yöohjelmaa juontava Tom ja merenneidoista tutkimusta tekevä Fay tapaavat yllättäen, sattumalta ja hullaantuvat toisiinsa täysin. He ovat jo melkein ehtineet luopua toivosta löytää Sitä Oikeaa, sillä molemmilla on takanaan useampikin epäonnistunut suhde - toisella jopa useampi epäonnistunut avioliitto.

"Minä rakastan sinua" on lause jota hänen vanhempansakin kai toistelevat tapetoidussa makuuhuoneessaan Ash Avenuen talossa tuhat kertaa, satatuhatta kertaa.

 Ja samoja sanoja kuiskaa myös hänen änkyttävä veljensä Clyde rakkaalle pullukalle tarmokkaalle Sonyalleen, ponnistaa kaikkensa keskittyessään siihen, että saa sanat tulemaan ulos takeltelematta.

Ja voi olla, että myös Jake Greary haukahtaa nuo sanat Bibbin korvaan, niiden myönnytykseksi lausutun tylyn marxilaisen version - rakastan minä sinua.

Entä Sipuli ja Strom? Sitä Fayn on vaikea vaikkakaan ei mahdotonta kuvitella. Siis sairaalahuoneen valkoisen lakanan ylikö? Heidän kahden välillä on varmaan sielläkin vaihdettu monia salaisuuksia. Lähes jokaisella ihmisellä on tilaisuus sanoa se - minä rakastan sinua. Ja kuulla nuo sanat. Rakkaushan on tasavalta, ei kuningaskunta. (s. 271)

Kuten edellä olevasta katkelmasta näkyy, kirjassa on myös paljon muita henkilöitä kuin Fay ja Tom. Toki heidän tarinansa on se keskeisin ja minä ainakin janosin tietää, mitä heille tapahtuu. Mutta myös muut henkilöt ovat tärkeitä, sillä rakkautta on erilaista: on hullaannuttavaa rakkautta, rakkautta ensisilmäyksellä, kaikennielevää tukehduttavaa rakkautta, rakkautta joka on kasvanut ystävyydestä, rakkautta joka ei hyväksy muuta. Mutta kuka tietää, uskaltaako rakkauteen heittäytyä? Mitä voi saada ja mitä menettää? Voiko rakastaa liian vähän? Entä liikaa?

Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ihan täysin hullaantunut Rakkauden tasavaltaan. Shieldsin tapaan kirjoittaa ja rakentaa tarina ihastuin kuitenkin hyvinkin vahvasti. Tämä on toistoa kaikista muista arvioista ja takakansitekstistä, mutta hän todella saa tavallisen arkisen muuttumaan kiinnostavaksi ja lukijan toteamaan, että juuri tällaisista asioista haluan lukea. Kirjan rakenne on myös hieno. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Fayn ja Tomin näkökulmasta. Tällainen rakenne on toki tällä hetkellä "muodissa", mutta tähän se nimenomaan sopii. (Ja hei, romaanihan on kirjoitettu jo vuonna 1992.) Minä pidin myös siitä, että tarinaa ei kerrota suoraviivaisesti kronologisesti alusta loppuun vaan se polveilee - aivan kuten ajatuksetkin. Asia tuo mieleen toisen asian, sitten kolmannen ja neljännen ja sen jälkeen ehkä palataan siihen ensimmäiseen ajatukseen mutta vielä mutkan kautta. Mutta miksi ihmeessä Fayn ja Tomin tapaamista pitää odottaa niin pitkään! Kun kuitenkin jo takakannessa kerrotaan, että tämä on heidän tarinansa. Minua se ainakin ärsytti niin paljon, että vähentäisi arvosanaa, jos sellaisen kirjalle antaisin. No, pääosin kirja on aika ihana, ja loppuun päästyäni ymmärsin senkin, mikseivät Fay ja Tom tapaa heti alussa. En yhtään ihmettele miksi lukijat rakastavat Carol Shieldsiä ja tätä kirjaa. Katja esimerkiksi suositteli sitä viime ystävänpäivänä. Myös Linnea ja Tuulia ovat molemmat pitäneet Rakkauden tasavallasta kovasti - ja rakastuneet Tomiin.

Kiitos Maria, että esittelit Carol Shieldsin minulle. Uskon, että ystävyyteni Carolin kanssa jatkuu ja syvenee. Onhan minulla vielä 9 (jee!) hänen kirjoittamaansa kirjaa lukematta.



Shields, Carol: Rakkauden tasavalta (Otavan kirjasto. Otava 2002)
Englanninkielinen alkuteos: The Republic of Love (1992)
Suomentanut Hanna Tarkka 
Kansi: Jaakko ? Miksi kirjaston viivakooditarra on aina kannen suunnittelijan nimen päällä!?
 

torstai 9. elokuuta 2012

Punainen viiva




Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aloitin taannoisen lukumaratonini Ilmari Kiannon klassikkoteoksella Punainen viiva. Kirjassa tarkastellaan Korpiloukon mökin väen kautta sitä asenteellista muutosta, jonka uusi eduskuntalaki - ensimmäiset eduskuntavaalit - ja uusi aate - sosiaalidemokratia - tuovat Suomen köyhälle väestönosalle tullessaan.

Voin tässä kohtaa tunnustaa, että olen kotimaisen realismin ystävä. Tätä taustaa vasten en oikeastaan ymmärrä, miksi en ole lukenut Punaista viivaa aiemmin. Viime aikoina realistinen kirjallisuus on kuitenkin alkanut kiinnostaa hieman vähemmän. Ehkä se on kaikki se kurjuus ja lohduttomuus, jota se edustaa. Punainen viiva ei kuitenkaan mässäile kurjuudella niin paljon. Onhan Korpiloukon Topin ja Riikan elämä kovaa, kurjaa ja köyhää. Kianto ei kuvaile kovinkaan tarkasti inhottavia yksityiskohtia, vaikka mökki torakoita viliseekin. Sen sijaan uusi tulevaisuuden näkymä hohtaa toivoa paremmasta elämästä, jota yksikään köyhä ei koskaan uskonut kokevansa. Uusi aate ja uudenlaiset lupaukset villitsevät korpiloukkolaisetkin. 

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltään tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomalta uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin. (s. 63-64)

Luonnonkuvaajana Kianto on parhaimmillaan. Maisemakuvauksen lisäksi hän antaa torakoille ja muillekin luontokappaleille, kuten koirille ja karhulle, oman aseman ja tilan kertoa ajatuksistaan - tarinaa tukien.

Paitsi kissimirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista. (s. 50)

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100


Kianto, Ilmari: Punainen viiva (Otava 1999 [1909])

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Mustien vuorten varjossa

Musta raita jakoi televisioruudun kahtia kuin kalteri. Se liukui hitaasti ruudun läpi ja katosi. Raita ilmestyi pian ruudun vasempaan reunaan ja aloitti uudelleen monotonisen matkansa. Rakel tuijotti televisiota eikä reagoinut kun oveen koputettiin. Koputus koveni käskeväksi, mutta Rakel ei irrottanut katsettaan ruudusta. Hän käveli takaperin ovelle, hapuili lukkoa ja avasi oven. (s. 9)

Nappasin Jouko Heikuran esikoisromaanin Mustien vuorten varjossa mukaani kirjastosta, jossa se oli laitettu houkuttelevasti esille. Kirjan kansi (jonka tekijää ei valitettavasti kirjassa ole mainittu) on todella kaunis ja takakansiteksti lupaa paljon, joten miksi ihmeessä olisin jättänyt kirjan siihen pöydälle pölyttymään.




Rakel Aho on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka matkustaa kuohuvalle Balkanille. Hän on Romaniassa heti vallankumouksen jälkeen, raportoi eri puolilta Jugoslaviaa sisällissodan aikana ja kokee muun muassa Sarajevon piirityksen. Bukarestissa hän kohtaa Romeon, jonka palkkaa oppaakseen, ja opas tekeekin Rakeliin lähtemättömän vaikutuksen. Reportaasimatkojen välissä Rakel asuu Budapestissa, jossa elämä voisi olla melko rauhallistakin. Kaikkeen kuitenkin sekoittuu aito, aiemmin täysin tuntematon Gallen-Kallelan maalaus, jolle olisi montakin ottajaa.

Romaani on oivallinen ajankuva minullekin tutuista tapahtumista ihan lähihistoriasta. Heikuran vankka asiantuntemus tuo nuo hirvittävät tapahtumat yhtä lähelle - tai jopa lähemmäs - kuin uutiskuvat aikanaan. Ne tuntuvat hieman liiankin tutuilta, sillä sama on toistunut jo niin monta kertaa erinimisissä paikoissa tekijöinään erinimiset ihmiset. Valitettavasti.

Rakelin intressinä on tuoda esille tavallisten ihmisten tarinoita siitä, miten he sodan jaloissa selviävät. Tavallisia ihmisiä ovat sekä siviilit että sotilaat, hyökkääjät ja puolustajat, niin ystävät kuin vihamiehetkin. Rakel yrittää antaa äänen kaikille, ymmärtää kaikkia puolia. Miltä tuntuu juosta piiritetyssä kaupungissa tarkka-ampujia peläten, kun on ensin käynyt makaamassa kerrostalon katolla aseen etsimen läpi katsellen?

Sodassa olisi ollut kylliksi. Rakelin ja Romeon yhteisessä tarinassa olisi ollut kylliksi. Hieman liikaa on sittenkin tuo sivujuonne Gallen-Kallelan tauluun liittyen. Se tekee sota- ja ihmissuhderomaanista jännityskertomuksen, joka kietoutuu melko sekavaksi vyyhdiksi, joka lopussa kuitenkin selviää. 

Vielä on kehuttava Heikuran sykähdyttävää kielenkäyttöä. Se on parhaimmillaan runollista, takakannessa sitä sanotaan "rosoisen runolliseksi". Minun mielestäni se on kaunista.

Joen pintaa purjehtiva tuuli tarttui hiuksiin, valkoisen kaarisillan paksut vaijerit olivat kuin tanssin pyörteissä toisiaan ranteista tarttuneen parin käsivarret.         (s. 48)

Heikuralta ilmestyy tänä syksynä Rakel Ahon tarinaa jatkava romaani, Joki kaupungin alla, joka ehdottomasti on minun lukulistallani.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Heikura, Jouko: Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011)