Heikki Hietala: Tulagi Hotel

"Jack! Hey, Jack! Wake up, there's someone to see you."

"Ohhhh... go away, Martin. I'm dead."

The man on the bed didn't bother to face Martin in the doorway or even open his eyes. Instead, he rolled to his left and curled up. Undeterred, Martin rushed to the bed and shook Jack with vigor, then bounced back to the doorway and swayed hanging on the doorframe, knees bent.

"Jack!" Martin wasn't about to give up so easily. "I think you want to see who came in today." (Aloitus s. 4)

Jos Heikki Hietala ei olisi ottanut minuun blogini kautta yhteyttä, en varmaan olisi koskaan tullut lukeneeksi hänen Tulagi Hotel -romaaniaan. Liekö olisin siitä koskaan kuullutkaan. Pohdin jonkin aikaa, otanko kirjan luettavakseni, sillä minulla oli ennakkoluuloni. Esimerkiksi siitä, että suomalainen kirjailija kirjoittaa englanniksi. Voisiko muka kirjoittaa niin hyvää englantia, ettei ei-natiiviutta huomaa? Hietalan englanti on (totta kai) sujuvaa, onhan kirjan kustantajakin englanninkielinen. Lukemiseni ei sitten niin sujuvaa ollutkaan, sillä matka kirjan ensimmäisen virkkeen alusta viimeiseen pisteeseen otti lähes kaksi kuukautta.

Jack McGuire on sotaveteraani, toisen maailmansodan lentäjä. Sodan jälkeen hän ei tunne kuuluvansa minnekään - ei ainakaan kotitilalleen - joten hän etsii itselleen uuden kodin. Hän löytää sen Salomonsaarilta, sodanruntelemista maisemista, itselleenkin sodan ajoilta tutuista. Sinne hän perustaa armeijan ylijäämätavaraa hyödyntäen Tulagi Hotelin. Jackin maailma järkkyy, kun hänen luokseen saapuu yllättäen hänen sodassa kuolleen ystävänsä vaimo, Kay. Eihän Jack edes tiennyt Donilla vaimoa olevan. Kay tulee tapaamaan Jackiä, koska haluaa tietää, mitä Donille tapahtui, millainen tämän viimeinen lento oli.

Kirjassa operoidaan oikeastaan kolmella aikatasolla. Nykyhetken lisäksi kerrotaan sekä Jackin lapsuudesta että sota-ajasta. Suurimpia ongelmia koin lukiessani sota-ajasta. Ymmärrän, että se on tärkeä esimerkiksi Donin henkilökuvan muovaamisessa. Toisaalta tarinan kannalta on myös tärkeä ymmärtää, millaisena Jack sodan koki, mitä hän näki. Sillä sen takia hän on sellainen kuin on. Rikkinäinen.

En oikeastaan tiedä, mistä vaivalloinen lukemiseni johtui. Kirja ei nimittäin millään muotoa ole huono. Henkilöhahmot ovat uskottavia. Tosin saarella asuvat ihmiset, Jackin todelliset ystävät, jäävät etäisiksi. Jos kirja olisi naisen kirjoittama, Jackin ja Kayn tarina olisi ehkä saanut toisenlaisen lopun (rankka yleistys, tiedän!). Toisaalta loppu on tällaisenaan perusteltu muttei ennalta-arvattava.

Kerronta on paikoin kuin historioitsijan kynästä, mekaanista, ei kovin kaunokirjallista. Se ei lennä, se ei solju. Mekaanisuus voisi viitata myös lentokonemekaniikkaan, joka on vahvasti esillä kirjassa. Onhan lentokoneilla keskeinen sija, koska kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin lennostoon. Hietala osoittaa tietämyksenä aiheesta, mutta minä en lukijana saanut lentokoneiden kuvauksesta ja niiden teknisten tietojen esittelystä juuri mitään. Menin sekaisin esimerkiksi jo eri konetyypeistä ja niiden nimityksistä. Moneen kertaan kirjassa tulee toki esille se, että kaikki on kiinni siitä, miten tekniikka toimii. Monta kertaa elämä on sen - ja tietysti lentäjän taitojen - varassa.

Tulagi Hotel kertoo, millaista sodankäynti oli Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa. Se kertoo, miten sota vaikuttaa ihmisiin, jokaiseen erilailla. Se kertoo yhden tarinan siitä, miten sodan aiheuttamat arvet saa haalenemaan. Ja useamman siitä, miten haavat eivät arpeudu.

Tulagi Hotelista muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Nenä kirjassa, Hys, äiti lukee nyt! ja Kujerruksia -blogeissa.

Hietala, Heikki: Tulagi Hotel. A World War II Romance (Fingerpress 2012)

Kansi: Matt Stephens

E-kirja

Arvostelukappale 

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Luin elokuun lopun nuortenkirjoja ja niistä olisi vielä yhdestä kirjoittamatta. Nuortenkirjateema loppui vähän kesken, koska eräs syksyn uutuuskirja poltteli niin paljon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt palailen vielä Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanin tunnelmiin.

Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla. (Aloituskappale s. 5)

Isla, Seela, Jemina ja Hertta ovat parhaat ystävykset, jotka juoksevat ja treenaavat yhdessä 4x100 metrin viestiä. Koska he viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä, on suuri järkytys, kun Jemina ilmoittaa muuttavansa pois paikkakunnalta. Sen lisäksi että tytöt menettävät yhden parhaista ystävistään, heidän viestijoukkueensa menee uusiksi. Jeminan tilalle tulee heitä nuorempi Siri, jota kaikki pitävät outona. Siri saa sekoitettua pakkaa ja herättää jokaisessa tytössä jonkinlaisia tunteita - joko negativiisia tai positiivisia.

Kurosen kirja on "helppo" ja nopeatempoinen. Tapahtumat pyörivät koulun ja juoksun ympärillä, mutta mukana on myös erilaisia tunteita, erilaisia suhteita ja erilaisia aikuisia, hyviä ja pahoja. Kaikki tapahtuu todella nopeasti, eikä asioita juuri jäädä pohdiskelemaan. Silti 4 x 100 on varmasti mukava kirja kohdeyleisölleen.

Kuronen, Kirsti: 4 x 100 (Karisto 2013)

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale

Laura Lähteenmäki: Annastiina

Oikealla, kaikkien soittajien takana istui rumpali. Pojalla oli pitkä, tumma tukka, joka oli sitaistu poninhännäksi niskaan. Tukan pituutta ei nähnyt tarkkaan, sillä suurimman osan konsertista poika istui hievahtamatta paikallaan ja tuijotti telineen nuotteja. Sitten kuin hidastetusti poika tarttui harmaisiin, pallopäisiin kapuloihin ja rämäytti ne muutamat rumpuosuudet, jotka Felix Mendelssohn oli suvainnut Skotlantilaissinfoniaansa kirjoittaa. Rummun ääni kaikui hetken aikaa kaikkien muiden soitinten yli, sitten viulut ja sellot nousivat aaltona ja peittivät rumpujen kumun. (Aloituskappale s. 7)

Laura Lähteenmäki näyttäisi olevan teini-ikäisten tyttöjen syvimpien tuntojen tulkki. Mielestäni hän on kirjassaan Annastiina tavoittanut päähenkilöidensä mielenliikkeet niin, että lukija pystyy samaistumaan heistä kumpaan tahansa. Lähteenmäki käyttää myös kaunista, kuvailevaa kieltä, jota on ilo lukea.

On konservatiivisen ydinperheen esikoistytär Anna ja vihertävän yksinhuoltajan tytär Stiina. Yhdessä tytöt ovat Annastiina. Yhdessä aina, erottamattomat. He pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin, heillä on samat mielipiteet. Yhdessä ollessaan he unohtavat muiden olemassaolon, maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita kuin he kaksi. 

Yhdeksännen luokan kevätpuolella tyttöjen välit alkavat kuitenkin kiristyä. Molemmat alkavat hiljalleen venyttää itseään kauemmas toisesta. Toisella kestää kauemmin ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Toinen pyrkii tietoisesti irrottautumaan. Annastiina onkin ennen kaikkea kuvaus sekä liian kiinteästä ystävyydestä että siitä eroon pyrkimisestä, itsenäistymisestä – monestakin näkökulmasta. Samalla kirja tulee kuvanneeksi monia muitakin nuorten elämään liittyviä asioita koulunkäynnistä noloihin vanhempiin, haparoivista seurustelusuhteista muihin harrastuksiin. 

Kirjan sivuilla lukija pääsee tarkastelemaan tyttöjen välistä tilannetta vuorotellen kummankin tytön näkökulmasta. Tämä ratkaisu näyttää hyvin muun muassa sen, miten tytöt ajattelevat eri tavalla asioista toisen tietämättä. Se myös näyttää, miten toinen alkaa tietoisesti työntää toista luotaan. 

Haaste: Nykyajan tyttökirjat (Sinisen linnan kirjasto)

Lähteenmäki, Laura: Annastiina (WSOY 2003)

Lainattu kirjastosta

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game sekä Nörtti 2: Next Level

Aleksi Delikourasin ensimmäinen Nörtti-kirja herätti mielenkiintoni valikoituessaan viime vuonna mukaan Finlandia Junior -karkeloihin. Tänä vuonna ilmestyi sarjaan toinen osa, joten lukaisin ne sitten peräkkäin. Nörtit kiinnostivat, koska olen lukenut aika vähän pojille suunnattua nuortenkirjallisuutta ja pojille on aina paljon vaikeampi löytää sopivaa luettavaa kuin tytöille.

Molemmat Nörtti-kirjat, New Game ja Next Level, kertovat kahdeksasluokkalaisesta DragonSlayer666:a. Drago käyttää suurimman osan ajastaan erilaisiin tietokone- ja konsolipeleihin. Kirjoissa pelataan siis paljon ja viitataan muutenkin usein erilaisiin peleihin. Ja niissä kohdin minä useimmiten eksyin.

 New Game keskittyy Dragon kahdeksannen luokan syyslukukauteen, joka on pojalle suurta tuskaa ja kidutusta. Koulussa Dragoa kiusataan ja syytetään kouluampujaksi. Kotona äiti yrittää saada hänet tekemään muutakin kuin pelaamaan, ja äidin uusi mies, kreikkalainen Jorgos, on piikki Dragon lihassa.

25. heinäkuuta

Tänään mä rikoin kahta mun periaatetta. Ensimmäinen oli, etten mä koskaan rupea pitämään päiväkirjaa ja toinen, etten ikinä liity IRC-Galleriaan. Toisaalta mä en olekaan mikään periaatteen mies. Mun mielestä periaatteet on tarkoitettu idiooteille, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä typeriä sääntöjä, jotka rajoittaa niiden ja muiden elämää. Jos mä saan hyvän syyn rikkoa periaatetta, teen sen saman tien. Päiväkirjaa rupesin pitämään ihan vain sen takia, että jos mutsi näännyttää mut nälkään, poliisi löytää mun päiväkirjat ja koko maailma näkee, miten väärin mua on kohdeltu. (Aloituskappale s. 9)

Kirja on hauska mutta samalla myös todella järkyttävä, sillä se näyttää, miten julmia yläkouluikäiset nuoret voivat toisilleen olla. Kiusaaminen voi nimittäin saada todella vakavia muotoja aina väkivallasta nolaamiseen ja vääriin, todella vakaviin syytöksiin.

Next Levelissä Dragon luokka lähtee luokkaretkelle Kreikkaan. Ja tietysti hänen isäpuolensa Jorgos lähtee valvojaksi mukaan. Kakkososassa Dragon kiusaaminen ei enää saa niin suuria mittasuhteita ja muutenkin hänen elämästään tulee hieman siedettävämpää. Ainoa, mikä ei suju, on ihanan Fetasalaatin saaminen tyttöystäväksi.

1. tammikuuta

Mä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Mulla oli panokset loppu ja aseena pelkkä puukko. Mä kuulin, miten laukaukset seurasivat mun askeleita. Onneksi mä ehdin vanhan kivirakennuksen taakse piiloon. Lunta pyrytti niin sakeasti, että oli lähes mahdotonta nähdä eteensä. (Aloitus s. 9)

Toinen osa ei ole ihan niin synkkäsävyisen julma kuin ensimmäinen osa, sillä Dragon kiusaaminen on jäänyt vähemmälle. Ei hän edelleenkään ole järin suosittu muttei ihan täysin hyljeksittykään. Dragon lisäksi kiusaajat ovat löytäneet muitakin uhreja. Riemukkuutta kirjaan tuo kreikkalaisen kulttuurin kuvaus, jota olisi voinut olla enemmänkin – Kreikassa kun ollaan. Nyökyttelin kuitenkin muun muassa kreikkalaiselle liikennekäyttäytymiselle ja miesten machoudelle. 

Molemmat kirjat ovat päiväkirjamuodossa, joten tapahtumiin päästään käsiksi Dragon näkökulmasta. Päiväkirjamuoto on melko yllättävä rakenneratkaisu pojille suunnatussa kirjassa, sillä väittäisin oman empiirisen aineistoni (tekstilajioppitunnit yläkoulussa) valossa, että päiväkirja on tekstilajina vieras yläkouluikäisille pojille. He eivät kirjoita omaa päiväkirjaa eivätkä sellaisia lue, elleivät sitten salaa siskojensa kirjoituksia. 

Tavallaan päiväkirjamaisuus toimii romaaneissa kohtuullisen hyvin. Silti koin lukiessani, etten päässyt tarpeeksi hyvin Dragon pään sisälle. En kyennyt samaistumaan häneen ollenkaan. Johtunee varmaankin osin siitä, että olen kirjalle täysin väärää kohderyhmää. En ensinnäkään ole yläkouluikäinen poika ja toisekseen en ymmärrä tietokonepeleistä juuri mitään. Silti molemmat Nörtit olivat mukavia lukukokemuksia.

Äskettäin on Nörttinsä (1 ja 2) lukenut myös Maija.

Delikouras, Aleksi: Nörtti: New Game (Otava 2012)

Kansi: ?

Delikouras, Aleksi: Nörtti 2: Next Level (Otava 2013)

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Nahkahihnoista roikkuvat lasimedaljongit helisivät kuin tuulikellot, kun Eden käveli kojun ohi. Hän kohotti etusormensa ja työnsi lippiksen takaraivolleen. Hiki norui ohimoa pitkin karpaloina ja karkasi merensinisen delfiinitatuoinnin yli kaulalle. (Aloituskappale s. 9)

Tämän syksyn (tai itse asiassa kesän) odotetuin lanu-kirja oli Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa jatkava Piraijakuiskaaja. Ainakin jos minulta kysytään. (Ja minultahan kysytään, koska tämä on minun blogini.) Rakastin sarjan ensimmäistä osaa, Käärmeenlumoojaa, ja toivoin rakastuvani myös tähän jatko-osaan.

No, okei. Rakastuin. Luin tämän(kin) yhdeltä istumalta, koska en vain voinut lopettaa lukemista. Monestakin syystä.

Ensinnäkin Salaman luoma faunoidimaailma on mainio ja uskottava. Pidän eritoten siitä, että faunoidit ja metsästäjät elävät niin sulavasti tässä meidän maailmassamme. Faunoideilla on toki ihan oma maailmansa, jonka olemassaolosta ja toimintatavoista me tavalliset ihmiset emme tiedä mitään, mutta se kuitenkin sijaitsee reaalimaailmassa ilman mitään erityisiä taikoja.

Toisekseen Salama taitaa lukijan koukuttamisen. Kirjaa on ihan pakko lukea tauotta eteenpäin, sillä odottamattomat ja asetelmia jatkuvasti muuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan. Lukijan on ihan mahdoton yrittää ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu - ja se on ehdottomasti hyvä juttu. Piraijakuiskaajassa faunoidijengi matkustaa Los Angelesiin ottamaan selvää Unnan syntyperästä, sillä hänen biologisista vanhemmistaan ei ole tavallisissa rekistereissä mitään tietoa. On siis matkustettava tarkastamaan faunoidirekisteri.

Myös kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia. Jo ensimmäisessä Faunoidit-romaanissa esitelty keskusjengi jaksaa edelleen kiinnostaa, mikä johtuu siitä, että hahmoja syvennetään (etenkin Unnaan ja Ronniin tutustutaan paremmin) ja heidän ja muiden hahmojen välinen jännite kantaa. Parasta on kuitenkin se, että kirjassa ei kierretä pelkästään näiden viiden tutun henkilön ympärillä vaan esitellään kaksi uutta, tärkeää henkilöä. Unna, Rufus, Joone, Ronni ja Vikke saavat seuraa kameleontti-Nemosta ja hänen siskostaan Edenistä. Niin ja tietysti Unna ja Rufus ja heidän suhteensa on edelleen kiinnostavan kipunoiva.

Yksi kirjan kantavista teemoista on ekologia, jota käsitellään merten ekosysteemien kautta. Merten asukkeja esitellään ja merta uhkaavista vaaroista varoitellaan - toisinaan ehkä hieman liiankin alleviivaten. Mutta kokonaisuutta se ei kuitenkaan häiritse, koska meret, surffaus ja Kalifornia tuovat kirjaan ja sen tarinaan eksoottisen sävyn. Ja aiheuttavat polttavan matkakuumeen!

Kunpa seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian!

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (WSOY 2013)

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Kannen valokuva: Sarah Lee 

Arvostelukappale

Ps. Eikös se tunnettu hepenekauppa kuitenkin ole Victoria's Secret vai onko sivistyksessäni Veronica's Secretin mentävä aukko? Hah, siitä tietää, että kirja on loistava, kun ainoa ärsyttävä asia on näinkin pieni.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Odotin jo ennakkoon kovasti Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian jokin aika sitten ilmestynyttä päätösosaa, Kapinallista. Trilogian toinen osa oli minulle hienoinen pettymys, niin kuin kakkososat usein ovat. Silti halusin totta kai tietää, miten Amayan ja Khalkoksen lopulta käy.

Joka kymmenes päivä Khalkoksen suuri isä Radko piti valtakunnassaan nuhteiden päivän. Kansa jonotti pääkaupunki Niccolumissa sijaitsevaan hoviin päästäkseen tunnustamaan hallitsijalle rikkeensä. Jokainen khalkkidi nimittäin rikkoi yhä lisääntyviä sääntöjä joko tietämättään tai tahallaan. Kansalaiset olivat vahingossa lausuneet maansa isän nimen kirosanan yhteydessä, panetelleet häntä selän takana tai ajatelleet vallankumouksellisia ajatuksia. (Aloituskappale s. 5)

Kapinallinen jatkuu siitä, mihin Korkea puoliso päättyy. Amaya ja Miroslav elävät piilossa pienessä kalastajakylässä, ja Khalkosta hallitsee kovalla kouralla Radko. Kansalaiset alkavat saada tarpeekseen tyrannimaisesta hallitsijasta ja hänen uusista, älyttömistä laeistaan. Syntyy vastarintaliike, joka tarvitsee karismaattisen johtajan, jota ihmiset kunnioittavat ja haluavat seurata. Myös Amayan ja Miroslavin on päätettävä, mitä he asialle tekevät vai tekevätkö mitään.

Kapinallinen on oivallinen johdatus diktatuurien ja vastarintaliikkeiden politiikkaan ja toimintaan. Tapahtumat ovat helposti verrattavissa oikean maailman oikeisiin tapahtumiin. Mukana on kaikkea, mikä aiheeseen liittyy: piilottelua, ihmisten kokoamista, strategian suunnittelemista, yhä tiukempia lakeja, kiduttamista, rankaisemista. Diktaattori pohtii, miten saa kansan pelkäämään itseään, jotta saisi heidät valtaansa. Kapinalliset joutuvat miettimään, miten voivat kokoontua ja miten saavat tiedon kulkemaan alati valvovan silmän alla. He joutuvat myös pohtimaan sitä, keneen voi luottaa.
 

Trilogian päätösosana Kapinallinen on mainio. Se päättää tarinan tyydyttävään loppuratkaisuun, joka itse asiassa on oikein hyvä. Yllätyinkin siitä hieman, sillä se ei ollut ainakaan minun odotuksieni mukainen. Toisaalta jos olisin ennalta miettinyt sitä, mihin diktatuurien on tapana päätyä, niin silloin loppu olisi sopinut täydellisesti odotushorisonttiini ja ollut yllätyksetön.

Amaya on päätösosassa vielä enemmän esillä kuin toisessa osassa. Minua ilahdutti erityisesti se, että Amayasta kasvaa trilogian aikana viisas nainen ja hän kehittyy ihmisenä. Hän ei anna edes äitinsä vaikuttaa itseensä ja pyrkimyksiinsä. Hän kuitenkin osoittaa viimein, että on kasvanut sellaiseksi johtajaksi, jollaiseksi hänet on kasvatettu - ja siihen tarvitaan Khalkosta.

Kirja tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja ainakin minun oli ihan pakko lukea se yhdeltä istumalta. Yöpöydän kirjoissa ja Saran kirjoissa on myös pidetty Kapinallisesta.

Kanto, Anneli & Terhi Rannela: Kapinallinen (Karisto 2013)

Kansi: Anu Sallinen

Arvostelukappale