Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!