Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale