Kesän lukusuunnitelmat ja uusia kirjoja

Kesäloma ehti jo näemmä alkaa ennen kuin sain lukusuunnitelmani kuntoon. Tai suunnitelmathan ovat olleet kunnossa, mutta en ole niistä vielä täällä ehtinyt kuulutella. Pääosin kesäkirjani ovat niitä, joita olen loppukeväästä kantanut kirjastosta mutten ole ehtinyt vielä lukea. Toivottavasti vihdoin olisi aikaa. En tosin edes oleta, että ihan kaikkea ehdin kesän aikana lukea. Jos edes jotakin.

Kirjastopinoni näyttää tältä (ylhäältä alas) ja samalla vilahtaa myös yksi kesäisistä lukupaikoistani:

Miina Supinen: Apatosauruksen maa  

(En ole lukenut mitään Supiselta, mutta monien kehuttua kiinnostaa kovasti.)

Margaret Atwood: Penelopeia  

(Atwoodia minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Tämän nappasin kirjastosta, koska pidän uudelleentulkinnoista. Olen lukenut Homeroksen Odysseian, jonka naisnäkökulmainen interteksti tämä on.)

Margaret Atwood: Orjattaresi  

(Atwood ja spefi - tarvitseeko tätä sen enempää perustella?)

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia  

(Kirjastossa olivat taas laittaneet kivasti erilaisia kirjoja esille. Tällä kertaa maagista realismia. Otin mukaani, koska tämä sopii hyvin Afrikan tähti -haasteeseen.)

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi  

(Tällä taasen jatkan Venäjää valloittaen.)

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö  

(Nyt on myönnettävä, että Fletcheristä en tietäisi ilman blogeja. Niin monet ovat hänen kirjoistaan pitäneet, että onhan minunkin pakko kokeilla.)

Susan Fletcher: Meriharakat

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista  

(Olen lukenut aiemmat, joten totta kai luen tämänkin.)

 

Aloin muutama päivä sitten lukea ensimmäistä Irvingiäni, Oman elämänsä sankaria. Senkin olen lainannut kirjastosta blogisuositusten vuoksi. Eihän tämän bloggauksen luettuaan voi olla Irvingiin tarttumatta?

Aion vakaasta (vastakkaisesta) aikomuksestani huolimatta uusia lukumaratonin. (En nimittäin viime kesänä siitä varsinaisesti nauttinut.) Nyt haluan kuitenkin kokeilla uudestaan, sillä tarvitsen kipeästi omaa aikaa ja mikä olisikaan parempi tapa sitä viettää kuin lukemiseen uppoutuminen. Olen jo hieman hahmotellut kirjoja tätäkin tarkoitusta varten, mutta niistä lisää sitten myöhemmin.

**

En ole pitkään aikaan esitellyt hyllyyni ilmestyneitä uusia kirjoja, joten tässäpä niitä. Ensimmäisen pinon kirjat olen saanut tai vaihtanut:

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Yiyun Li: Kulkurit

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Lauta Save: Paljain jaloin

 

Toisen pinon kirjat ostin tällä viikolla kirppikseltä:

Pirjo Hassinen: Rouva (pokkari 1€)

Maeve Binchy: Illallistarinoita (pokkari 1€)

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2€)

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä (2,50€)

Lisäksi oli ihan pakko tilata pari kesäkirjaa. Luen joka kesä yhden McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjan. Tänä kesänä Oivallisen aviomiehen. Ja tokihan uusin Sookie Stackhouse, Dead ever after, on luettava!

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Tunnustin taannoin tietämättömyyteni spefi-kirjallisuuden alalla ja Taika vinkkasi, että Avalonin usvilla voisi aloittaa. No, panin korvan taakse ja päivänä eräänä kirjat (kaksi nidettä) kirjastosta kotiin kannoin. Ajattelin muutenkin spefi-sivistää itseäni Booksyn blogista löytyvän Spefin 101 helmeä -listan avulla. Pikkuhiljaa. (Tosiaan: tämänhetkinen tilanne on 6/101.)

Avalonin usvat on Marion Zimmer Bradleyn versio brittiläisestä kuningas Arthurin legendasta. Bradley on yhdistellyt varhaiskeskiaikaisista Arthur-tarinoista mieleisensä ja koonnut niistä yhtenäisen tarinan (tässähän tulee ihan Kalevala mieleen). Romaanin päähenkilönä ei kuitenkaan ole kuningas Arthur vaan hänen sisarpuolensa, Avalonin papitar Morgaine. Kirjan maailma on muutenkin naisten, sillä viime kädessä naiset päättävät tapahtumien kulusta. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin.

Tintagel oli ahdistava paikka, jopa keskellä kesää; Igraine, herttua Gorloisin vaimo, katseli niemenkärjestä merelle. Kun hän tuijotti sumua ja usvaa, hän pohti miten hän koskaan voisi tietää milloin yö ja päivä olivat yhtä pitkiä niin että uuden vuoden juhlia voitaisiin järjestää. Kevätmyrskyt olivat tänä vuonna olleet harvinaisen rajuja, rantaan murskaantuvien aaltojen ääni oli kaikunut linnaan yötä päivää kunnes kukaan ihminen ei enää saanut unta ja koiratkin vinkuivat surullisesti. (Aloituskappale s. 13)

Tarina alkaa kuitenkin ennen Morgainen ja Arthurin syntymää, sillä molempien alkuperä on tärkeä. Heidän äitinsä, Igraine, on avalonilainen, jonka hänen oma sisarensa naittaa Cornwallin herttua Gorloisille. Gorlois on Morgainen isä, mutta Arthur syntyy tämän avioliiton ulkopuolella, kun Igraine rakastuu Uther Pendragoniin, tulevaan suurkuninkaaseen. Utherin ja Igrainen hallitessa Morgainea kasvatetaan Avalonissa ja Arthuria kuningas Ektoriuksen hovissa hänen surmaamisekseen tähtäävien juonien takia.

Lapset kasvavat ja ottavat paikkansa maailmassa. Morgainesta tulee Avalonin papitar, mutta hän kuitenkin hylkää Avalonin järkyttyneenä ja kiertää tätinsä Morgausen hovista Arthurin hoviin tämän vaimon, Gwenhwyfarin, seuranaiseksi. Morgaine luopuu siis hänelle valitusta tiestä, sillä hänestä piti tulla Avalonin seuraava Valtiatar tätinsä, Vivianen, jälkeen.

Tarina on täynnä sotia ja juonittelua. Vaikka Arthurin legenda on minulle jokseenkin tuttu, siinä on paljon sellaista, mitä en tiennyt. Olen varmaan joskus nähnyt Disneyn elokuvan Miekka kivessä, jossa Arthur-poikanen kiskaisee Excalibur-miekan kivestä irti noin vain. Myös Merlin, Camelot, pyöreän pöydän ritarit ja Graalin malja olivat minulle ennalta tuttuja. Avalonin usvissa näistä aineksista sekoitetaan hieman erilaisempi ja itse asiassa minulle mielekkäämpi soppa.

Mikä tuo mystinen Avalon sitten on? Siitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni, mutta erään tarinan mukaan Arthur on haudattu Avalonin saarelle, josta hänen äitinsä on kotoisin. Sieltä hän on jossain vaiheessa heräävä ja palaava pelastamaan kansansa. Avalon on siis saari, josta Arthurin ja Morgainen Igraine-äiti on kotoisin. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa saari vaan täynnä taikuutta ja valtaa, sillä Saaren Valtiatar hallitsee myös muuta Britanniaa. Hänen tahdostaan joku kruunataan suurkuninkaaksi tai syöstään vallasta.

Avalonin taikuus ja koko saari perustuu jumalattaren olemassaoloon ja hänen palvelemiseensa. Jumalatar on ylin jumala, Äiti Maa, rakkauden jumaluus. Kristinuskon mukaan jumalattaren palvominen on pakanallista, ja siihen uskovat tekevätkin kaikkensa saadakseen pakanalliset riitit (esim. toukovalkeat) hävitetyksi. Muut uskonnot siis koetaan uhkaaviksi. Avalonilaisten mukaan on vain yksi jumala, jolla on monta eri nimeä. Toisaalta he eivät ymmärrä, miksi kristittyjen jumala on niin erilainen kuin heidän jumalattarensa. Kristinuskon mukaanhan kaikki on syntiä ja nainen on syntinen jo siksi, että on nainen (Eevan synnin takia). Avalonilaisten mielestä nainen on kaiken alku, hedelmällinen, jumalainen.

Tässä asetelmassa onkin luettavissa kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Etenkin kohdissa, joissa kristillisyys kuvataan koston uskontona. Arthurin vaimo, Gwenhwyfar, pohtii monta kertaa, miten asiat, joista tuntee huumaavaa onnea ja iloa, ovat järjestäen kristinuskon mukaan syntiä. Romaanissa kritisoidaan myös kristinuskon tiettyjä tulkintoja, joista suurimpina sen naisvastaisuus ja ihmisten elämän kurjistaminen (koska kaikki on syntiä).

Uskontoon liittyvien teemojen lisäksi Avalonin usvissa pohdiskellaan paljon valtaa ja vallankäyttöä. Kuka määrää kuka saa määrätä? Kuten jo mainitsin, tarinassa on paljon vahvoja naisia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen valtaan, saadakseen muut toimimaan omien päämäriensä hyväksi. Tavallaan naisellinen vallankäyttö on miehistä lempeämpää, mutta naiset ovat miehiä juonikkaampia. Jokainen kirjan nainen ajaa jossakin vaiheessa omia etujaan, nimesi taustalle sitten minkä tahansa voiman. Viviane tekee sen mikä on Avalonin etu, samoin Morgaine. Morgause haluaa valtaa itselleen ja omille pojilleen jopa läheistensä hengen kustannuksella. Gwenhwyfar uskoo toimivansa Jumalan nimissä. 

Marion Zimmer Bradley kertoo Avalonin usvissa naisnäkökulman tunnetusta legendasta. Minä pidän tarinoiden, myyttien uudelleenkerronnasta – etenkin silloin, kun ilmeinen miesnäkökulma murretaan ja naiset nostetaan etualalle, aktiivisiksi toimijoiksi. Bradleyn kerronta piti pääosin loistavasti otteessaan muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Viihdyin varsin mainiosti varhaiskeskiaikaisessa Britanniassa myyttien ja mystisten tapahtumien keskellä.

Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1987 [WSOY 1986])

Englanninkielinen alkuteos: The Mists of Avalon (1982)

Suomentanut Paula Herranen

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Luin jokin aika sitten blogisuositusten innoittamana kanadalaisen sarjakuvataiteilijan Guy Delislen sarjakuvaromaanit Shenzhen ja Pjongjang. Ne luettuani ja niistä innostuttuani päätin lukea Delislen muutkin suomennetut teokset.

Kuva: WSOY

Guy Delisle on elänyt mielenkiintoista elämää Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja seuraava sarjakuvaromaani, Merkintöjä Burmassa, kertoo Delislen elämästä Burmassa eli Myanmarissa. Myanmariin Delisle lähtee vaimonsa mukana. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja saa yllättäen komennuksen Guatemalan sijasta Myanmariin. Aiemmista matkoista tämä Myanmarin-komennus poikkeaa sillä, että pariskunnan mukana on lapsi, heidän pieni poikansa Louis. Koska perhe on ulkomailla vaimon työn takia, Guy saa tutustua koti-isyyteen.

Mitäpä tästä voi muuta sanoa kuin, että pidin ihan yhtä paljon kuin aiemmistakin. Joidenkin mielestä tämä ei ole yhtä hyvä kuin aiemmat, koska tässä huomio kiinnittyy niin paljon lapseen ja perhe-elämään ulkomailla. Minun mielestäni sekin olisi ollut kiinnostavaa, mutta ei tämä pelkkään lapseen keskity. Guyhan laittaa lapsensa melko pian hoitoon ja puuhailee omiaan (esim. töitä).

Delislellä on ilmiömäinen kyky löytää jokaisesta kulttuurista niiden ominaispiirteet ja vielä esittää ne omalla, melko yksinkertaisellakin tyylillä hauskasti ja mieleenpainuvasti. Väitän, että yllä mainitut sarjakuvaromaanit luettuani osaan kertoa jotakin niin kiinalaisesta, pohjoiskorealaisesta kuin myanmarilaisestakin elämänmenosta. Tosin ulkomaalaisen, ulkopuolisen silmin katsottuna ja nähtynä. Ulkomaalaisen on kuitenkin helppo ihmetellä ja hymähdellä omituisina pitämiään toimintatapoja. Helppo kritisoida maan politiikkaa ja ihmetellä, miten paikalliset tyytyvät elämäänsä, nielevät kaiken eivätkä nouse valtaapitäviä vastaan. Ulkomaalaisen on helppo hakeutua muiden ulkomaalaisten seuraan ihmettelemään ja viettämään aikaa samanlaisissa – ellei jopa paremmissa – oloissa kuin kotonakin. Mikäs se on kivassa uima-altaassa polskiessa ja tuontilihaa grillaillessa?

Niin, vähän ihmetyttää. Vaikka taidokasta piirräntää ja kerrontaa Merkintöjä Burmasta on. 

Seuraava, Merkintöjä Jerusalemista, odottelee jo kirjahyllyssä lukijaansa.

Burman-merkintöjä on luettu ja esitelty monissa blogeissa, kuten vaikkapa Riinan kirjapinoissa, Kirjojen keskellä ja Luen ja kirjoitan -blogeissa muutamia mainitakseni.

Delisle, Guy: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)

Ranskankielinen alkuteos Chroniques Birmanes (2007)

Suomentanut Saara Pääkkönen 

Lainattu kirjastosta

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan kevään uutuusromaani Punainen kuin veri on menestynyt hyvin. Se on saanut paljon näkyvyyttä: siitä on kirjoitettu niin lehdissä kuin blogeissakin. Kaikkein upeinta on, että kirjan käännösoikeudet on ostettu jo moneen maahan. Nyt vain Lumikki-trilogialla maailmaa valloittamaan!
 

Kuva: Tammi

Ihastuin Simukan kirjaduoon, Jäljellä ja Toisaalla, joten oli itsestään selvää, että lukisin myös tämän uuden trillerisarjan. Vaikka harvoin jännityskirjallisuutta luen, niin luotin siihen, että Simukka tietää, mitä tekee. Ja niinhän hän toki tietääkin.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhallisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. (Aloituskappale s. 9)

Punainen kuin veri aloittaa siis uuden nuorille suunnatun jännitystrilogian, jonka muut osat ilmestyvät elokuussa ja ensi vuoden alussa. Kirjan päähenkilönä on lukiolaistyttö Lumikki Andersson, joka sotkeutuu tahtomattaan kansainväliseen rikosvyyhtiin. Lumikki on yksinäinen susi, omassa kämpässään isossa kaupungissa asuva, erilainen nuori.

Kaikki alkaa kun Lumikki löytää koulun pimiöstä kuivumassa olevia seteleitä. Tämä löytö vie hänet keskelle petosten kierrettä, upeisiin rikollispomon juhliin ja lopulta keskelle lumihankea, monta kertaa hengenvaaraan. Simukka vyöryttää tapahtumia juuri niin sopivasti, ettei lukija hengästy. Tällaista ei tavalliselle lukiolaistytölle tapahdu, mutta silti juoni ei tunnu epäuskottavalta. Juoni tarjoaa myös koukkuja, joiden takia lukemista haluaa jatkaa koko ajan eteenpäin - ja vauhdilla.

Lumikki on romaanin kiinnostavin henkilö monestakin syystä. Muut tuntuvat hänen rinnallaan statisteilta, ei-tärkeiltä. Lumikki on erilainen, valovoimainen. Jo kirjan tapahtumahetken Lumikki on mielenkiintoinen, mutta lukija saa pikkuhiljaa vihjeitä myös siitä, mitä Lumikille on aikaisemmin tapahtunut. Minun mielenkiintoni nämä vihjeet ainakin herättivät. Tyttö on ainakin joutunut kestämään järjestelmällistä koulukiusaamista pitkään ja kokenut ilmeisesti paljon muutakin. Toivon, että jatko-osissa raotettaisiin Lumikin menneisyyden verhoa hieman enemmän.  

Käy kurkkaamassa trilogian nettisivut!

Simukka, Salla: Punainen kuin veri (Tammi 2013)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit

Helsingin Sanomat kyselee lukijoiltaan viittä 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Kyselyyn vastaajan pitäisi myös perustella, miksi juuri nämä. Muutama kirjabloggaaja on jo oman listansa julkaissut, ja ajattelin liittyä joukkoon oman listani myötä.

2000-luvun viisi parasta kotimaista romaania ovat mielestäni:

1. Sofi Oksasen Puhdistus, koska sen tarina on koskettava ja vahva, omaääninen. Koska se kertoo tarinan, jollaista ei vielä ollut kerrottu. Koska minä muistan ja tunnen sen edelleen.

2. Kjell Westön Missä kuljimme kerran, koska tämän kirjan luettuani rakastuin Helsinkiin, 1920-lukuun ja Westön tapaan kertoa. Koska romaani kertoo suuren tarinan.

3. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, koska tarina rakentuu taitavasti ja kokeilevasti moniäänisyyden kautta. Koska tarina on kaunis ja surullinen.

4. Salla Simukan Jäljellä, koska tämä kirja oli yksi viime vuoden huikeimmista lukukokemuksista. Koska nuortenkirjallisuus voi olla samalla viivalla "aikuisten kirjallisuuden" kanssa ja vetää sille vertoja.

5. Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, koska voin mielessäni palata milloin vain pääkaupunkimme alla sijaitsevaan Alistadiin ja antautua huimaan seikkailuun. Koska kotimainen fantasia on taidokasta ja loistavaa.

Ohjeissahan ei rajata nuortenkirjallisuutta äänestyksen ulkopuolelle, joten totta kai listaltani sitä löytyy! Mutta olipahan hankalaa. Näemmä nostan tärkeimmäksi kriteeriksi hyvän, vahvan ja koskettavan tarinan. No, siitä minä kirjan muistan ja hyvän tunnistan. Monta upeaa romaania jäi listan ulkopuolelle, koska kaikkia ei voi valita viiden parhaan joukkoon. Mennään nyt tällä.

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Minna Canth on ollut pitkään eräs kotimaisista lempikirjailijoistani. Ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan kirjoittaa aiheista, joista ei hänen aikanaan ollut sopivaa puhua. Olen tutustunut lähinnä hänen näytelmiinsä ja joihinkin novelleihinsa. Monta hänen teostaan on ollut  - ja on edelleen - lukematta. Siksi lukulistallani on jo pitkään ollut omaan hyllyyni kotiutunut novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja, joka itse asiassa taitaa olla siskoni omaisuutta. Kokoelma esittelee Canthin novelleja, jotka ovat alkujaan ilmestyneet eri sanoma- ja aikakauslehdissä.

Samalla saan vihdoin aloitettua J. S. Meresmaan Kide-haasteen, jossa on ideana lukea ja esitellä yksittäisiä novelleja. Niinpä keskityn tällä kertaa koko kokoelman sijasta yhteen novelliin.

1 / 10

Novellikokoelmasta parhaiten mieleeni jäi novelli, joka oli muista poikkeava. Canthhan on tunnettu siitä, että hän käsittelee teoksissaan naisen asemaa ja eriarvoisuutta mieheen nähden. Naisen on aina alistuttava miehen tai perheensä tahtoon. Nainen on se, joka kantaa esimerkiksi kielletyn suhteen seuraukset ja saa siitä haukut. Nainen on syypää kaikkeen (perinteisen kristillisen näkemyksen mukaanhan näin on). Samoin on järjestäen asian laita myös tämän kokoelman novelleissa - yhtä lukuunottamatta. Novelli Kodista pois on erilainen.

Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään. (Novellin Kodista pois aloitus s. 129)

Novellin päähenkilö Fanny on äkkirikastuneen perheen tytär, joka käy jatko-opistoa. Hänen vanhempansa haluaisivat hänet hyviin (lue: rikkaisiin) naimisiin, mutta Fanny ei ole kovin innokas. Hänellä on omia unelmia, jotka hän haluaa toteuttaa ja lopulta toteuttaakin. Hän ottaa valmistuttuaan vastaan opettajan paikan kaukaisesta maalaispitäjästä vanhempien vastusteluista huolimatta. 

Tavallaan tässäkin novellissa tottelematon tytär, nainen, joutuu kärsimään siitä, ettei hän halua alistua muotteihin tungettavaksi. Hän saa haukut sekä vanhemmiltaan että muutamalta itseään tärkeänä pitävältä rouvalta. Vanhemmat jopa ilmoittavat, etteivät auta Fannya elinkustannuksissa eivätkä oikein häntä hyvästelekään, kun tyttö lopulta lähtee. Silti tyttö pitää päänsä ja lähtee kohti unelmaansa, pois kotoa, pois sivistynyttä teeskentelevien vanhempiensa luota. 

Vaikka Fanny joutuu kärsimään päätöksensä takia, hän ei kuitenkaan horju. Hänet on kasvatettu niin, että vanhempiaan pitää totella ja heidän tahtoonsa alistua, muuten on kiittämätön. Silti Fanny tekee omat ratkaisunsa, vaikka tunteekin itsensä huonoksi ihmiseksi ja huonoksi tyttäreksi. Nainen siis joutuu Canthille tyypilliseen tapaan kärsimään. Fannyn kärsimys ei kuitenkaan ole niin kurjaa kuin monen muun Canthin naisen. Hän ei joudu mieron tielle, häntä ei häpäistä tai hylätä kokonaan eikä hän tee itsemurhaa, koska ei löydä tilanteesta muuta tietä ulos. Kodista pois -novellin loppu on epäcanthmainen: siinä on toivoa. Fanny uskoo, että tulevaisuus on hyvä, parempi kuin tämä hetki. Siksi hän uskaltaa tehdä radikaalin ratkaisun ja elää omien päätöstensä ja haaveidensa mukaan.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus. (Novellin Kodista pois lopetus s. 152 - 153) 

Canth, Minna: Laulaja ja muita novelleja (WSOY 1998)

Toimittaneet: Anne Helttunen ja Tuula Uus-Halila

Lainattu siskolta / omassa hyllyssä

Jari Tervo: Jarrusukka (Ota riski ja rakastu kirjaan)

En ole koskaan lukenut Jari Tervoa. Paitsi että nyt olen. Ja muistin juuri, että minut oli Tervon lukemiseen ihan haastettukin Lurun toimesta (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste). Pahoitteluni, Luru, että haasteeseen tarttuminen on kestänyt näin kauan!

Kuva täältä

Minulla oli ja osin on edelleenkin aikamoisia ennakkoluuloja Tervoa ja hänen tekstejään kohtaan, eikä vähiten Uutisvuodon tähden. Todellakaan en aikonut tämänvuotista kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjaa, Tervon Jarrusukkaa, hankkia (en hankkinut viimevuotistakaan), mutta sattumalta tilasin netistä kirjoja (tai kirjan: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa-keittokirjan) juuri tuona kyseisenä päivänä. Ajattelin, että tulkoon, katsotaan.

Rouva Happonen ilmoitti kolme päivää ennen ensi-iltaa, että Jeesus-lapselle oli kohonnut kuume, Jeesus ei pystyisi hoitamaan rooliaan. (Aloituskappale s. 7)

Keski-ikäinen kulttuurihistorian dosentti sijaistaa yläkoulussa ja hänen kontolleen on osunut ohjelman järjestäminen koulun joulujuhlaan. Kuten edellä olevasta kirjan aloituskatkelmasta huomaa, ei kaikki suju suunnitelmien mukaan. Miten voi järjestää seimikuvaelman ilman oikeaa, elävää Jeesus-lasta? Päähenkilölle käy pian selville, ettei vauvaa voi niin vain lainata/vuokrata esitystä varten. Koko homma hajoaa käsiin, kun Neitsyt Mariaakaan ei löydy (monitulkintaisesta lehti-ilmoituksesta huolimatta) ja viisaat tietäjät ilmoittavat sairastuneensa nuhaan. Vauvasta tulee tohtorille pakkomielle ja jostainhan sellainen hänen kainaloonsa sitten löytyykin. Mistä ja miten? No, se selviää lukemalla.

Tervon teksti etenee sujuvasti ja nokkelasti, mutta ongelmana on, että se tuntuu muka-nokkeluudelta. Minua ei siis naurattanut. Korkeintaan hymyilytti muutaman kerran. Ehkä teos on vähän turhankin absurdi koheltavine henkilöineen. Kirjassa on siis yksi koheltaja, eikä hän kohella tarkoituksellisesti. Hän ei ole mikään Hessu Hopo vaan huumori syntyy siitä, ettei tyypillä ole mitään todellisuudentajua tai sosiaalisia taitoja. Hän ajattelee kaiken analyyttisesti ja hyvin mustavalkoisesti, elää kulttuurihistoriallisuuden lasit silmillään. Kaikesta näet voisi tehdä tutkimusta. "Oikeaa" elämää hän ei tajua elää ollenkaan. Kunnes.

Jarrusukassa on havaittavissa myös ajankuvaa ja suurempia teemoja esimerkiksi monikulttuurisuuteen ja kasvatukseen liittyen. Se ei kuitenkaan varsinaisesti jätä aiheita lukijan mieleen pohdiskeltaviksi pyörimään. Ehkä kirjan kepeys ja nopealukuisuus aiheuttaa sen, ettei ns. tärkeitäkään asioita jää miettimään.

Ei Jarrusukka huono kirja ole. Se ei vain ole minun kirjani. Toisaalta se vahvisti uskoa siitä, ettei Tervo ole ollenkaan minun kirjailijani (vaikka Laylan aionkin vielä jonain päivänä lukea). Toisaalta se aukaisi maalis- ja huhtikuun vaivanneen lukujumin, sillä se oli todella helppo- ja nopealukuinen.

Jarrusukasta on kirjoitettu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Koko lailla kirjallisesti -blogissa.

Tervo, Jari: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Etukannen suunnittelu: Tuula Mäkiä