maanantai 20. lokakuuta 2014

Kolme kirjaa äideistä


Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.


Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.


Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)


Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.


Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)
Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)
Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen



2 kommenttia:

  1. Hienoja tarinoita. Olen lukenut kaikki kolme kirjaa. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat kaikki kolme hyviä kertomuksia äitiydestä. Harvoin tulee luettua samasta teemasta useampi kirja edes suurin piirtein samaan aikaan. (Tosin nytkin kirjojen lukemisesta on kulunut jo ihan liian kauan aikaa..) Olen erityisen ilahtunut siitä, että äitimyyttiä ollaan kirjallisuudessakin rikkomassa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!