lauantai 16. marraskuuta 2013

Merja Tynkkynen: Valkoinen sohva Rivieralla


Marraskuun hyinen tuuli hakkasi hameeni helmaa pitkin pakkasesta sähköistyneitä sukkahousukinttuja. Kiroilin mielessäni. Miehen vanha mersu - Cisse Häkkisen entinen, kuten mies jaksoi jatkuvasti muistuttaa - oli talviteloilla. Tietenkin sillä ajettiin vain kesäisin, tyyliajoa merenrantaan ja takaisin, joten mies lainasi harva se päivä minun autoani. Seisoin työpäivän jälkeen metropysäkillä ja odotin miestä ja autoa tulevaksi. (Aloituskappale s. 5)

Marraskuun kylmyys piiskaa räntää tai lunta vaakasuoraan kasvoille. Aina on pimeää. Arki rullaa monotonisesti eteenpäin ainakin jouluun saakka. Puolison kanssa riidellään autosta rahasta ajankäytöstä kotitöistä. Melko moni osaa kuvitella tilanteen - tai itsensä tilanteeseen. 

Tunnustan, että melkoisen monta kertaa olen jo tänäkin syksynä haaveillut matkoista kauas ja pois. Taidan kärsiä jonkinlaisesta kroonisesta matkakuumeesta, johon ei Tallinnan-matkasta suurta apua saa. Yleensä en lue matkakirjoja tai haaveideni matkakohteisiin sijoittuvia kirjoja reissukuumetta helpottaakseni. Merja Tynkkysen Valkoinen sohva Rivieralla päätyi luettavakseni oikeastaan sattumalta. Etsin kirjaston hyllystä Nizzan-matkaa varten matkaoppaita. Niiden joukossa oli muina kirjoina myös tämä, vähän laajemminkin Ranskan Rivieralle sijoittuva teos. Nappasin sen mukaani.


Merja Tynkkynen tarjoilee kirjassaan yhden tavan päästä pimeästä ja kylmästä marraskuusta eroon. Se tosin vaatii aikaa ja se vaatii rahaa, mutta kukapa meistä ei olisi haaveillut viettävänsä pitkiäkin aikoja lämpöisemmillä leveyspiireillä. Minä ainakin olen ja haaveilen koko ajan. En välttämättä halua valkoista sohvaa, mutta sellainen hieman ränsistynyt terrakotan värinen villa pienessä toscanalaisessa kylässä olisi aika ihana. 

  
Valkoinen sohva Rivieralla kertoo haaveesta ja sen todeksi saattamisen vaikeudesta. Kiire, stressi ja Suomen säältään surkeat vuodenajat saivat Tynkkysen haaveilemaan omasta kodista jossakin Etelä-Euroopassa. Monien mutkien ja pitkän pohdinnan jälkeen alue rajautui Rivieraksi. Asuntoa hankkiessaan Tynkkynen käy monta kertaa Ranskassa ja pettyy yhtä monta kertaa. Unelman saavuttaminen ei nimittäin ole ollenkaan helppoa. Etenkään kun siihen ei saa perheeltään tukea.

Yhtä paljon kuin matkakirja Valkoinen sohva Rivieralla on kirja parisuhteesta, sillä sitä kuvataan koko ajan. Pitäisihän kakkosasunnon hankkimisen olla molempien, sekä miehen että vaimon, yhteinen projekti. Näin ei kuitenkaan Tynkkysen tapauksessa ole. Mies on nimittäin sitä mieltä, että rahaa ei ole ja kyseessä on muutenkin vain vaimon "harrastus", jota hän koko ajan vähättelee. Silti hän antaa vaimon nähdä vaivaa ja etsiä sopivaa asuntoa puuttumatta siihen mitenkään. Lopulta kun asunto on löytynyt mies puhkaisee unelmien kuplan, vaikka kaikkia miellyttävä vaihtoehto sitten loppujen lopuksi löytyykin.

Kun aloin lukea kirjaa, oletin lukevani puhtaasti matkakirjaa. Lukeminen eteni nopeasti. Oli hauska kuljeskella Nizzassa samoja katuja, joista kirjassa oli kerrottu ja etsiä sen perusteella paikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin edellä mainitsemani parisuhdetilityksen. Se sai minut vaivaantuneeksi. Tynkkynen ei mainitse miestään nimeltä, mutta kertoo tämän olevan rikostoimittaja, joka on naimisissa Uutisen kanssa. Myöhemmin hän mainitsee miehen myös olevan kirjailija. Kirjan takakannesta selviää sitten miehen henkilöllisyys: hän on mm. Raideistaan tunnettu Harri Nykänen.

Tynkkynen kuvailee unelmansa todeksi tulemisen prosessia hyvin rehellisesti, ja yhtä rehellisesti hän kertoo avio-ongelmistaan. Se sai minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, ja siitä en lukiessani pitänyt. Ymmärrän, että tässä tapauksessa mies on ollut tapahtumissa osallisena ja jopa kaukokaipuun alullepanijana, mutta rajansa on rehellisyydelläkin. Muistuttakaa minua, että seuraavan kerran matkakirjaa valitessani varmistan, että kyseessä todella on matkakirja. Parisuhdetilitykset jätän mieluusti ihan muille lukijoille.


Tynkkynen, Merja: Valkoinen sohva Rivieralla (Nemo/Loisto 2004 [Nemo 2003])

Lainattu kirjastosta 
 

3 kommenttia:

  1. Luin tän joskus silloin kun asuin Nizzassa. Oli yksi niitä harvoja suomenkielisiä kirjoja, joita paikallisesta kirjastosta löytyi (joku oletettavasti lahjoittanut). Ei jättänyt suurta muistijälkeä, lähinnä taisi tuntua vähän heppoiselta. Vaikka olikin kiva bongailla paikallisuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mä luin tämän suurimmaksi osaksi jo lentokoneessa matkalla Nizzaan, joten kovin hankalaa teksti ei ollut. Mutta kuten sanottua, niin ihan kiva oli lukea paikan päällä juuri sinne sijoittuvaa kirjallisuutta. Muutakin kuin pelkkiä matkaoppaita.

      Poista
  2. Yksi puuduttavimmista kirjoista ikinä. Päähenkilö/kirjan kirjoittaja, Merja Tynkkynen, antaa itsestään katkeroituneen ja ylimielisen omakuvan. Ei mene edes huumorin piikkiin. Kirja on aika lapsellisesti kirjoitettu. Luin kirjaa pitkin hampain ainoastaan sen vuoksi, että rakastan Nizzaa ja siellä täällä sivuilta bongasin tuttuja paikkoja.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!