John Irving: Oman elämänsä sankari (ja pari sanaa kohuista)

Kuva: Tammi

St. Cloud'sin orpokodin sairaalassa Mainessa, poikien osastolla, oli kaksi sairaanhoitaja vastaamassa uusien vauvojen nimeämisestä ja siitä, että poikien pikku penikset rupesivat paranemaan obligatorisen ympärileikkauksen jälkeen. Tuohon aikaan (192_) kaikki St. Cloud'sissa syntyneet pojat ympärileikattiin, koska orpokodin lääkärillä oli ollut hankaluuksia hoidella ympärileikkaamattomien sotilaiden erinäisiä vaivoja ensimmäisessä maailmansodassa. (Aloituskappale s. 11)

Lukiessani ensimmäistä John Irvingiäni, Oman elämänsä sankaria, minä...

..ihastuin hänen tapaansa rakentaa tarina, kertoa tarina – ja itse tarinaan. Ensinnäkin siihen, miten hän tuo henkilöitä mukaan ja lopulta siihen, miten tarinaa kuljetetaan kolmessakin eri paikassa ja kaikki liittyy kaikkeen. Tarina etenee juuri niin kuin sen pitääkin.

..toisinaan ärsyynnyin hänen tapaansa rakentaa tarina. Ennen kuin ymmärsin tarinankerronnan taitavuuden.

..pidin tarinan tärkeimmistä henkilöistä, joista jokainen tarjoaa jonkinlaista samaistumispintaa. Tai jos nyt ei aivan sitä, niin jokaisessa on jotakin, mikä sai minut heistä pitämään, kuten tohtori Larchin sinnikkyys ja aito hyljeksityistä ihmisistä välittäminen, Homerin ainainen halu toimia oikein, Melonyn periksiantamattomuus ja Candyn kahtaalle repivä rakkaus. Jokaisella tärkeällä henkilöllä on mahdollisuus kasvuun ja oman elämänsä pohdintaan. Jokaisella on mahdollisuus olla oman elämänsä sankari, kunhan he sen vain ensin ymmärtävät.

..matkustin tarinan mukana vuosikymmenten takaiseen Maineen, jonka pystyin helposti kuvittelemaan silmieni eteen.

..ihastelin suomennoksen monia erityisen ansiokkaita ilmauksia, jotka istuvat hyvin sekä tarinan että kirjassa kuvattavan ajan henkeen.

..suutuin – taas kerran – naisten huonosta kohtelusta ja heidän oikeuksiensa polkemisesta. Romaanissa Wilbur Larch on pyhimys, St. Larch, joka tekee Luojan töitä, hoitaa synnytyksiä ja abortteja. Siihen hän myös Homerin, orpokodin kasvatin, kouluttaa. Kuvaukset epäonnistuneista aborteista ovat järkyttäviä, vaikkei niillä mitenkään mässäillä. 

..pohdiskelin laajemminkin ihmisten kohtelua ja epäoikeudenmukaisia lähtökohtia elämään. Miksi toiset syntyvät rikkaina ja toiset köyhinä? Miksi toiset hylätään heti syntymänsä jälkeen, kun taas toiset hukutetaan rakkauteen ja yltäkylläisyyteen? Silti, erilaisista lähtökohdista huolimatta, elämä voi olla ihan yhtä vaikeaa sillä rikkaalla ja sillä köyhällä.

..päätin lukea mahdollisimman pian Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden ja Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, sillä niin herkullisesti niihin tässä teoksessa viitataan.

..ymmärsin, miksi hän on niin suosittu ja rakastettu kirjailija. En vielä osaa sanoa, onko hän minun mielestäni yksi parhaista, mutta aion kyllä lukea häneltä muutakin.

Oman elämänsä sankarista on kirjoitettu mm. Luettua elämää ja Unni lukee -blogeissa.

Irving, John: Oman elämänsä sankari (Tammen keltainen kirjasto 2009 [1985])

Englanninkielinen alkuteos: The Cider House Rules (1985)

Suomentanut Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Lainattu kirjastosta 

**

Kirjabloggaajat ovat yksissä tuumin koostaneet yhteisen kannanoton ASML:n ehdotukseen uudesta blogien mainontaohjeistuksesta. Se on luettavissa esimerkiksi Taikan blogissa. Minä en ole julkisesti ottanut kantaa koko asiaan enkä mihinkään sen tiimoilta syntyneeseen soppaan. Sanottakoon nyt sen verran, että minusta on hyvä, että blogimaailma saa jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt. Eri asia sitten on, millaiset niiden pitäisi olla. Blogeja ja bloggaajia on kuitenkin niin paljon erilaisia. Joka tapauksessa tärkeintä olisi saada mainonta kuriin niin, että lukija tietää, milloin hän lukee mainosta. 

Niin ja siihen toiseen kohuun (josta voi lukea vaikkapa täältä) viitaten: minä en pidä itseäni millään muotoa kriitikkona. Kirjoitan edelleen omasta mielestäni lukupäiväkirjaa, sillä kirjoitan kaikista kirjoista, jotka luen (ihan yhtä tai kahta lukuun ottamatta, kun aina ei tuota aikaa ole). Minullahan toki on koulutus ruotia kirjallisuutta akateemisen analyyttisesti. Sitä en kuitenkaan tee, sillä koen sen turhan jäykäksi ja omiin tarkoituksiini sopimattomaksi. Mieluummin mutuhuttuilen ja viis veisaan, vaikka se on jonkun mielestä väärin.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Kuva: Idiootti

Isoisoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylässä. Hän oli juutalainen talonpoika, mikä on muuten varsin harvinainen yhdistelmä. Mutta Kaukoidässä sellaistakin sattui.

Hänen poikansa Isaak muutti kaupunkiin eli palautti asiat niin sanotusti raiteilleen. (Aloitus s. 7)

Sergei Dovlatovin nimi jäi mieleeni – mistäs muualtakaan kuin – blogeista. Haaliessani taas sadatta haastetta itselleni Jaanan hienosta Venäjää valloittamaan -haasteesta muistin Dovlatovin. Hänen Meikäläiset-teoksensa on kompakti katsaus Dovlatovin suvun sekä Venäjän ja Neuvostoliiton vaiheisiin.

Dovlatovin tarinointia lukee mielellään. Minulle ainakin tuli lukiessani tunne, että istun keittiön pöydän ääressä käsi poskella kuuntelemassa näitä kertomuksia. Sukulaiset, joista kerrotaan, ovat juuri niin hulluja ja sattumukset niin ihmeellisiä, että kyseessä voisivat olla kenen tahansa sukulaiset. Sellaisiahan ne ovat. Vai väitätkö tosissasi, ettei sinun suvussasi ole ketään kahjoa, jonka edesottamuksista koko suku kohisee? 

Nämäkin jutut tuntuvat siltä, että niihin on aikojen saatossa tullut pientä lisää, vähän väriä. Niinhän hyville jutuille käy, kun niitä eteenpäin kerrotaan. Tarinoita on yhtä monta kuin kertojia. Etenkin Dovlatovin suvun varhaisemmista jäsenistä kertovissa tarinoissa näkyy se, että ne on jo ikään kuin moneen kertaan kerrottu. Dovlatov on mielestäni tavoittanut tämän tarinankerronnan vivahteen hyvin. Omista vaiheistaan hän nimittäin kertoo erilailla kuin vaikkapa isoisästään.

Kerran Štšerbakovin sivukujalla erään kuorma-auton kuljettaja käyttäytyi törkeästi häntä kohtaan. Hän kai haukkui isoisää konkkanokkajutskuksi.

Isoisä tarrasi puolitoistatonnisen kuorma-auton perään. Hytistään syöksähtäneen kuljettajan hän sysäsi syrjään, nosti kuorma-auton puskurista ilmaan ja käänsi sen tielle poikittain. (s. 11)

**

Se ei ollut rakkautta. Mutta vielä vähemmän se oli pelkkää ohimenevää heikkoutta. Se oli yritys puolustautua kaaokselta.

Emme alkaneet edes sinutella toisiamme.

Mutta vuoden kuluessa syntyi tyttäremme Katja. Sitten me tutustuimmekin.

Olin oudoksuttava valinta aviomieheksi. En ollut vuosikausiin ollut vakituisessa työssä. Minulla oli hylätyn matadorin haalennut ulkomuoto. (s. 131) 

Dovlatovin tarinoinnin taustalla vaikuttaa vakavampikin tekijä, neuvostokriittisyys. Vaikka sukulaiset näennäisesti ovatkin tarinoiden keskiössä, niin joka käänteessä kerrotaan venäläisen (tai neuvostoliittolaisen) yhteiskunnan toimintamekanismeista milloin armeijan, milloin jonkin muun tahon toimia kuvatessa. Mielipiteidensä takia Dovlatov ei saanut kotimaassaan julkaistua kuin kaksi novellia. Hänen myös annettiin melko suoraan ymmärtää, että olisi hyvä muuttaa muualle. Niinpä Dovlatov joutui jättämään synnyinmaansa ja suuntaamaan Yhdysvaltoihin. 

Vallanpitäjien toimien esiintuominen ei ehkä nykypäivän lukijalle tuo juurikaan uusia ahaa-elämyksiä, mutta täytyy myöntää, että vielä 80-luvulla(kin) on vaadittu aika paljon rohkeutta arvostella Neuvostoliittoa – vaikka sitten toisesta maasta käsin. Arvostan.

Muistimme on valikoiva – kuin vaaliuurna. (s. 46)

En oikeastaan voi muuta kuin pitää tästä teoksesta todella paljon. Dovlatovin lakoninen tyyli puree hyvin myös suomeksi, huumori kantaa vaikeiden aiheiden yli ja ne meikäläiset ovat mielenkiintoisia tyyppejä. Seuraavaksi minun on hankittava käsiini Dovlatovin seuraava suomennettu teos, Matkalaukku. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., jaana, Nanna, Hanna ja Marissa.

Dovlatov, Sergei: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Venäjänkielinen alkuteos: Naši (1983)

Suomentanut Pauli Tapio 

Kansi: Varpu Eronen

Lainattu kirjastosta  

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Kuva: Gummerus

Pyysin ihan itse kustantajalta arvostelukappaleen eteläafrikkalaisen Deon Meyerin kirjasta Kuolema päivänkoitteessa. Halusin kirjan oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin luen normaalisti todella vähän jännityskirjallisuutta ja ajattelin tämän kirjan myötä hypätä pois mukavuusalueeltani. Olen sitä mieltä, että aina kannattaa tehdä pieniä retkiä tuttuja ympyröitä kauemmas. Toinen syy oli se, että ajattelin tämän kirjan olevan perusdekkaria mielenkiintoisempi. Takakannessa sen nimittäin hehkutetaan olevan "loistava ja ajatuksia herättävä trilleri hapuilevasta yhteiskunnasta". Yhteiskunnallisuutta siis, ajattelin. Afrikkalaisuutta siis, tuumailin.

Van Heerden säpsähti hereille alkoholin kostuttamasta unesta ja aisti ensimmäiseksi kyljessä sykkivän kivun. Seuraavat aistimukset olivat turvonnut silmä ja ylähuuli, sellin antiseptinen, homeinen lemu, omasta vartalosta nouseva hapan haju sekä suolaisen ja veren ja vanhan oluen maku suussa. (Aloituskappale s. 7)

Kirja kertoo entisestä poliisista Zatopek van Heerdenistä. Van Heerden on pohjalla, sillä hänelle on tapahtunut jotakin, minkä takia hän on lähtenyt poliisista ja ratkennut ryyppäämään. Hänet kuitenkin houkutellaan yksityisetsivän hommiin ratkaisemaan kadonneen testamentin arvoitusta, johon liittyy myös antiikkikauppiaan ruumis. Van Heerdenillä on seitsemän päivää aikaa selvittää, missä testamentti on. Homma ei totta vie ole millään muotoa helppo. 

Kuolema päivänkoitteessa on melko tavanomainen trilleri, jossa on piirteitä myös kovaksikeitetystä dekkarista. Meyerin teksti kuitenkin rullaa hyvin ja koukuttaa lukijansa. Tarina siis lienee juuri sellainen kuin pitääkin. Varsinaisen juonen rinnalla kulkee tarina van Heerdenin elämästä. Se onkin kiintoisaa luettavaa, sillä se muuttaa lukijan käsityksen tuosta rentusta päähenkilöstä ja kertoo, mikä on johtanut renttuilevaan ja osin itsetuhoiseenkin käytökseen.

Harmillista, ettei antiikkikauppiaan jutun ja van Heerdenin elämän yhteensovittaminen ole onnistunut kovinkaan hyvin. Molemmat tarinat toimivat tavallaan hyvin, mutta kirjan rakenteessa on parantamisen varaa. Tarinat nimittäin vuorottelevat säännöllisesti: joka toinen luku kertoo toista tarinaa. Vähänkö ärsyttää, kun van Heerden on juuri saamaisillaan selville kadonneesta testamentista jotakin, hypätäänkin hänen seesteiseen opiskeluaikaansa. Aargh. No, näinhän lukijaa koukutetaan, mutta jos ärsyyntyminen on päällimmäisin tunne, niin se ei ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhteiskunnallisuutta tai eteläafrikkalaista kulttuuria, elämää, maisemaa sen sijaan en teoksesta löytänyt. Sitä pidän melko suurena epäkohtana. Etenkin kun romaanin kuvauksessa (esim. takakannessa) tätä aspektia tuodaan esille ja se sai minutkin kirjasta alun perin kiinnostumaan.

Kyllähän tämän ihan mielikseen luki, mutta taidan satunnaisia syrjähyppyjä lukuunottamatta pysytellä kaukana jännityskirjallisuudesta. Se vain ei ole minua varten.

Meyerin teosta on luettu muutamassa muussakin blogissa: ainakin Elegiassa, Tarukirjassa ja Rakkaudesta kirjoihin -blogissa. Tällä muuten saan vihdoinkin avattua Afrikan tähti -haasteen.

Meyer, Deon: Kuolema päivänkoitteessa (Gummerus 2013)

Afrikaansinkielinen alkuteos: Orion (2000)

Englanninnoksesta suomentanut Marja Luoma

Arvostelukappale

Kesän lukusuunnitelmat ja uusia kirjoja

Kesäloma ehti jo näemmä alkaa ennen kuin sain lukusuunnitelmani kuntoon. Tai suunnitelmathan ovat olleet kunnossa, mutta en ole niistä vielä täällä ehtinyt kuulutella. Pääosin kesäkirjani ovat niitä, joita olen loppukeväästä kantanut kirjastosta mutten ole ehtinyt vielä lukea. Toivottavasti vihdoin olisi aikaa. En tosin edes oleta, että ihan kaikkea ehdin kesän aikana lukea. Jos edes jotakin.

Kirjastopinoni näyttää tältä (ylhäältä alas) ja samalla vilahtaa myös yksi kesäisistä lukupaikoistani:

Miina Supinen: Apatosauruksen maa  

(En ole lukenut mitään Supiselta, mutta monien kehuttua kiinnostaa kovasti.)

Margaret Atwood: Penelopeia  

(Atwoodia minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Tämän nappasin kirjastosta, koska pidän uudelleentulkinnoista. Olen lukenut Homeroksen Odysseian, jonka naisnäkökulmainen interteksti tämä on.)

Margaret Atwood: Orjattaresi  

(Atwood ja spefi - tarvitseeko tätä sen enempää perustella?)

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia  

(Kirjastossa olivat taas laittaneet kivasti erilaisia kirjoja esille. Tällä kertaa maagista realismia. Otin mukaani, koska tämä sopii hyvin Afrikan tähti -haasteeseen.)

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi  

(Tällä taasen jatkan Venäjää valloittaen.)

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö  

(Nyt on myönnettävä, että Fletcheristä en tietäisi ilman blogeja. Niin monet ovat hänen kirjoistaan pitäneet, että onhan minunkin pakko kokeilla.)

Susan Fletcher: Meriharakat

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista  

(Olen lukenut aiemmat, joten totta kai luen tämänkin.)

 

Aloin muutama päivä sitten lukea ensimmäistä Irvingiäni, Oman elämänsä sankaria. Senkin olen lainannut kirjastosta blogisuositusten vuoksi. Eihän tämän bloggauksen luettuaan voi olla Irvingiin tarttumatta?

Aion vakaasta (vastakkaisesta) aikomuksestani huolimatta uusia lukumaratonin. (En nimittäin viime kesänä siitä varsinaisesti nauttinut.) Nyt haluan kuitenkin kokeilla uudestaan, sillä tarvitsen kipeästi omaa aikaa ja mikä olisikaan parempi tapa sitä viettää kuin lukemiseen uppoutuminen. Olen jo hieman hahmotellut kirjoja tätäkin tarkoitusta varten, mutta niistä lisää sitten myöhemmin.

**

En ole pitkään aikaan esitellyt hyllyyni ilmestyneitä uusia kirjoja, joten tässäpä niitä. Ensimmäisen pinon kirjat olen saanut tai vaihtanut:

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Yiyun Li: Kulkurit

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Lauta Save: Paljain jaloin

 

Toisen pinon kirjat ostin tällä viikolla kirppikseltä:

Pirjo Hassinen: Rouva (pokkari 1€)

Maeve Binchy: Illallistarinoita (pokkari 1€)

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2€)

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä (2,50€)

Lisäksi oli ihan pakko tilata pari kesäkirjaa. Luen joka kesä yhden McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjan. Tänä kesänä Oivallisen aviomiehen. Ja tokihan uusin Sookie Stackhouse, Dead ever after, on luettava!

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Tunnustin taannoin tietämättömyyteni spefi-kirjallisuuden alalla ja Taika vinkkasi, että Avalonin usvilla voisi aloittaa. No, panin korvan taakse ja päivänä eräänä kirjat (kaksi nidettä) kirjastosta kotiin kannoin. Ajattelin muutenkin spefi-sivistää itseäni Booksyn blogista löytyvän Spefin 101 helmeä -listan avulla. Pikkuhiljaa. (Tosiaan: tämänhetkinen tilanne on 6/101.)

Avalonin usvat on Marion Zimmer Bradleyn versio brittiläisestä kuningas Arthurin legendasta. Bradley on yhdistellyt varhaiskeskiaikaisista Arthur-tarinoista mieleisensä ja koonnut niistä yhtenäisen tarinan (tässähän tulee ihan Kalevala mieleen). Romaanin päähenkilönä ei kuitenkaan ole kuningas Arthur vaan hänen sisarpuolensa, Avalonin papitar Morgaine. Kirjan maailma on muutenkin naisten, sillä viime kädessä naiset päättävät tapahtumien kulusta. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin.

Tintagel oli ahdistava paikka, jopa keskellä kesää; Igraine, herttua Gorloisin vaimo, katseli niemenkärjestä merelle. Kun hän tuijotti sumua ja usvaa, hän pohti miten hän koskaan voisi tietää milloin yö ja päivä olivat yhtä pitkiä niin että uuden vuoden juhlia voitaisiin järjestää. Kevätmyrskyt olivat tänä vuonna olleet harvinaisen rajuja, rantaan murskaantuvien aaltojen ääni oli kaikunut linnaan yötä päivää kunnes kukaan ihminen ei enää saanut unta ja koiratkin vinkuivat surullisesti. (Aloituskappale s. 13)

Tarina alkaa kuitenkin ennen Morgainen ja Arthurin syntymää, sillä molempien alkuperä on tärkeä. Heidän äitinsä, Igraine, on avalonilainen, jonka hänen oma sisarensa naittaa Cornwallin herttua Gorloisille. Gorlois on Morgainen isä, mutta Arthur syntyy tämän avioliiton ulkopuolella, kun Igraine rakastuu Uther Pendragoniin, tulevaan suurkuninkaaseen. Utherin ja Igrainen hallitessa Morgainea kasvatetaan Avalonissa ja Arthuria kuningas Ektoriuksen hovissa hänen surmaamisekseen tähtäävien juonien takia.

Lapset kasvavat ja ottavat paikkansa maailmassa. Morgainesta tulee Avalonin papitar, mutta hän kuitenkin hylkää Avalonin järkyttyneenä ja kiertää tätinsä Morgausen hovista Arthurin hoviin tämän vaimon, Gwenhwyfarin, seuranaiseksi. Morgaine luopuu siis hänelle valitusta tiestä, sillä hänestä piti tulla Avalonin seuraava Valtiatar tätinsä, Vivianen, jälkeen.

Tarina on täynnä sotia ja juonittelua. Vaikka Arthurin legenda on minulle jokseenkin tuttu, siinä on paljon sellaista, mitä en tiennyt. Olen varmaan joskus nähnyt Disneyn elokuvan Miekka kivessä, jossa Arthur-poikanen kiskaisee Excalibur-miekan kivestä irti noin vain. Myös Merlin, Camelot, pyöreän pöydän ritarit ja Graalin malja olivat minulle ennalta tuttuja. Avalonin usvissa näistä aineksista sekoitetaan hieman erilaisempi ja itse asiassa minulle mielekkäämpi soppa.

Mikä tuo mystinen Avalon sitten on? Siitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni, mutta erään tarinan mukaan Arthur on haudattu Avalonin saarelle, josta hänen äitinsä on kotoisin. Sieltä hän on jossain vaiheessa heräävä ja palaava pelastamaan kansansa. Avalon on siis saari, josta Arthurin ja Morgainen Igraine-äiti on kotoisin. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa saari vaan täynnä taikuutta ja valtaa, sillä Saaren Valtiatar hallitsee myös muuta Britanniaa. Hänen tahdostaan joku kruunataan suurkuninkaaksi tai syöstään vallasta.

Avalonin taikuus ja koko saari perustuu jumalattaren olemassaoloon ja hänen palvelemiseensa. Jumalatar on ylin jumala, Äiti Maa, rakkauden jumaluus. Kristinuskon mukaan jumalattaren palvominen on pakanallista, ja siihen uskovat tekevätkin kaikkensa saadakseen pakanalliset riitit (esim. toukovalkeat) hävitetyksi. Muut uskonnot siis koetaan uhkaaviksi. Avalonilaisten mukaan on vain yksi jumala, jolla on monta eri nimeä. Toisaalta he eivät ymmärrä, miksi kristittyjen jumala on niin erilainen kuin heidän jumalattarensa. Kristinuskon mukaanhan kaikki on syntiä ja nainen on syntinen jo siksi, että on nainen (Eevan synnin takia). Avalonilaisten mielestä nainen on kaiken alku, hedelmällinen, jumalainen.

Tässä asetelmassa onkin luettavissa kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Etenkin kohdissa, joissa kristillisyys kuvataan koston uskontona. Arthurin vaimo, Gwenhwyfar, pohtii monta kertaa, miten asiat, joista tuntee huumaavaa onnea ja iloa, ovat järjestäen kristinuskon mukaan syntiä. Romaanissa kritisoidaan myös kristinuskon tiettyjä tulkintoja, joista suurimpina sen naisvastaisuus ja ihmisten elämän kurjistaminen (koska kaikki on syntiä).

Uskontoon liittyvien teemojen lisäksi Avalonin usvissa pohdiskellaan paljon valtaa ja vallankäyttöä. Kuka määrää kuka saa määrätä? Kuten jo mainitsin, tarinassa on paljon vahvoja naisia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen valtaan, saadakseen muut toimimaan omien päämäriensä hyväksi. Tavallaan naisellinen vallankäyttö on miehistä lempeämpää, mutta naiset ovat miehiä juonikkaampia. Jokainen kirjan nainen ajaa jossakin vaiheessa omia etujaan, nimesi taustalle sitten minkä tahansa voiman. Viviane tekee sen mikä on Avalonin etu, samoin Morgaine. Morgause haluaa valtaa itselleen ja omille pojilleen jopa läheistensä hengen kustannuksella. Gwenhwyfar uskoo toimivansa Jumalan nimissä. 

Marion Zimmer Bradley kertoo Avalonin usvissa naisnäkökulman tunnetusta legendasta. Minä pidän tarinoiden, myyttien uudelleenkerronnasta – etenkin silloin, kun ilmeinen miesnäkökulma murretaan ja naiset nostetaan etualalle, aktiivisiksi toimijoiksi. Bradleyn kerronta piti pääosin loistavasti otteessaan muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Viihdyin varsin mainiosti varhaiskeskiaikaisessa Britanniassa myyttien ja mystisten tapahtumien keskellä.

Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1987 [WSOY 1986])

Englanninkielinen alkuteos: The Mists of Avalon (1982)

Suomentanut Paula Herranen

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Luin jokin aika sitten blogisuositusten innoittamana kanadalaisen sarjakuvataiteilijan Guy Delislen sarjakuvaromaanit Shenzhen ja Pjongjang. Ne luettuani ja niistä innostuttuani päätin lukea Delislen muutkin suomennetut teokset.

Kuva: WSOY

Guy Delisle on elänyt mielenkiintoista elämää Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja seuraava sarjakuvaromaani, Merkintöjä Burmassa, kertoo Delislen elämästä Burmassa eli Myanmarissa. Myanmariin Delisle lähtee vaimonsa mukana. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja saa yllättäen komennuksen Guatemalan sijasta Myanmariin. Aiemmista matkoista tämä Myanmarin-komennus poikkeaa sillä, että pariskunnan mukana on lapsi, heidän pieni poikansa Louis. Koska perhe on ulkomailla vaimon työn takia, Guy saa tutustua koti-isyyteen.

Mitäpä tästä voi muuta sanoa kuin, että pidin ihan yhtä paljon kuin aiemmistakin. Joidenkin mielestä tämä ei ole yhtä hyvä kuin aiemmat, koska tässä huomio kiinnittyy niin paljon lapseen ja perhe-elämään ulkomailla. Minun mielestäni sekin olisi ollut kiinnostavaa, mutta ei tämä pelkkään lapseen keskity. Guyhan laittaa lapsensa melko pian hoitoon ja puuhailee omiaan (esim. töitä).

Delislellä on ilmiömäinen kyky löytää jokaisesta kulttuurista niiden ominaispiirteet ja vielä esittää ne omalla, melko yksinkertaisellakin tyylillä hauskasti ja mieleenpainuvasti. Väitän, että yllä mainitut sarjakuvaromaanit luettuani osaan kertoa jotakin niin kiinalaisesta, pohjoiskorealaisesta kuin myanmarilaisestakin elämänmenosta. Tosin ulkomaalaisen, ulkopuolisen silmin katsottuna ja nähtynä. Ulkomaalaisen on kuitenkin helppo ihmetellä ja hymähdellä omituisina pitämiään toimintatapoja. Helppo kritisoida maan politiikkaa ja ihmetellä, miten paikalliset tyytyvät elämäänsä, nielevät kaiken eivätkä nouse valtaapitäviä vastaan. Ulkomaalaisen on helppo hakeutua muiden ulkomaalaisten seuraan ihmettelemään ja viettämään aikaa samanlaisissa – ellei jopa paremmissa – oloissa kuin kotonakin. Mikäs se on kivassa uima-altaassa polskiessa ja tuontilihaa grillaillessa?

Niin, vähän ihmetyttää. Vaikka taidokasta piirräntää ja kerrontaa Merkintöjä Burmasta on. 

Seuraava, Merkintöjä Jerusalemista, odottelee jo kirjahyllyssä lukijaansa.

Burman-merkintöjä on luettu ja esitelty monissa blogeissa, kuten vaikkapa Riinan kirjapinoissa, Kirjojen keskellä ja Luen ja kirjoitan -blogeissa muutamia mainitakseni.

Delisle, Guy: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)

Ranskankielinen alkuteos Chroniques Birmanes (2007)

Suomentanut Saara Pääkkönen 

Lainattu kirjastosta