Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Tunnustin taannoin tietämättömyyteni spefi-kirjallisuuden alalla ja Taika vinkkasi, että Avalonin usvilla voisi aloittaa. No, panin korvan taakse ja päivänä eräänä kirjat (kaksi nidettä) kirjastosta kotiin kannoin. Ajattelin muutenkin spefi-sivistää itseäni Booksyn blogista löytyvän Spefin 101 helmeä -listan avulla. Pikkuhiljaa. (Tosiaan: tämänhetkinen tilanne on 6/101.)

Avalonin usvat on Marion Zimmer Bradleyn versio brittiläisestä kuningas Arthurin legendasta. Bradley on yhdistellyt varhaiskeskiaikaisista Arthur-tarinoista mieleisensä ja koonnut niistä yhtenäisen tarinan (tässähän tulee ihan Kalevala mieleen). Romaanin päähenkilönä ei kuitenkaan ole kuningas Arthur vaan hänen sisarpuolensa, Avalonin papitar Morgaine. Kirjan maailma on muutenkin naisten, sillä viime kädessä naiset päättävät tapahtumien kulusta. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin.

Tintagel oli ahdistava paikka, jopa keskellä kesää; Igraine, herttua Gorloisin vaimo, katseli niemenkärjestä merelle. Kun hän tuijotti sumua ja usvaa, hän pohti miten hän koskaan voisi tietää milloin yö ja päivä olivat yhtä pitkiä niin että uuden vuoden juhlia voitaisiin järjestää. Kevätmyrskyt olivat tänä vuonna olleet harvinaisen rajuja, rantaan murskaantuvien aaltojen ääni oli kaikunut linnaan yötä päivää kunnes kukaan ihminen ei enää saanut unta ja koiratkin vinkuivat surullisesti. (Aloituskappale s. 13)

Tarina alkaa kuitenkin ennen Morgainen ja Arthurin syntymää, sillä molempien alkuperä on tärkeä. Heidän äitinsä, Igraine, on avalonilainen, jonka hänen oma sisarensa naittaa Cornwallin herttua Gorloisille. Gorlois on Morgainen isä, mutta Arthur syntyy tämän avioliiton ulkopuolella, kun Igraine rakastuu Uther Pendragoniin, tulevaan suurkuninkaaseen. Utherin ja Igrainen hallitessa Morgainea kasvatetaan Avalonissa ja Arthuria kuningas Ektoriuksen hovissa hänen surmaamisekseen tähtäävien juonien takia.

Lapset kasvavat ja ottavat paikkansa maailmassa. Morgainesta tulee Avalonin papitar, mutta hän kuitenkin hylkää Avalonin järkyttyneenä ja kiertää tätinsä Morgausen hovista Arthurin hoviin tämän vaimon, Gwenhwyfarin, seuranaiseksi. Morgaine luopuu siis hänelle valitusta tiestä, sillä hänestä piti tulla Avalonin seuraava Valtiatar tätinsä, Vivianen, jälkeen.

Tarina on täynnä sotia ja juonittelua. Vaikka Arthurin legenda on minulle jokseenkin tuttu, siinä on paljon sellaista, mitä en tiennyt. Olen varmaan joskus nähnyt Disneyn elokuvan Miekka kivessä, jossa Arthur-poikanen kiskaisee Excalibur-miekan kivestä irti noin vain. Myös Merlin, Camelot, pyöreän pöydän ritarit ja Graalin malja olivat minulle ennalta tuttuja. Avalonin usvissa näistä aineksista sekoitetaan hieman erilaisempi ja itse asiassa minulle mielekkäämpi soppa.

Mikä tuo mystinen Avalon sitten on? Siitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni, mutta erään tarinan mukaan Arthur on haudattu Avalonin saarelle, josta hänen äitinsä on kotoisin. Sieltä hän on jossain vaiheessa heräävä ja palaava pelastamaan kansansa. Avalon on siis saari, josta Arthurin ja Morgainen Igraine-äiti on kotoisin. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa saari vaan täynnä taikuutta ja valtaa, sillä Saaren Valtiatar hallitsee myös muuta Britanniaa. Hänen tahdostaan joku kruunataan suurkuninkaaksi tai syöstään vallasta.

Avalonin taikuus ja koko saari perustuu jumalattaren olemassaoloon ja hänen palvelemiseensa. Jumalatar on ylin jumala, Äiti Maa, rakkauden jumaluus. Kristinuskon mukaan jumalattaren palvominen on pakanallista, ja siihen uskovat tekevätkin kaikkensa saadakseen pakanalliset riitit (esim. toukovalkeat) hävitetyksi. Muut uskonnot siis koetaan uhkaaviksi. Avalonilaisten mukaan on vain yksi jumala, jolla on monta eri nimeä. Toisaalta he eivät ymmärrä, miksi kristittyjen jumala on niin erilainen kuin heidän jumalattarensa. Kristinuskon mukaanhan kaikki on syntiä ja nainen on syntinen jo siksi, että on nainen (Eevan synnin takia). Avalonilaisten mielestä nainen on kaiken alku, hedelmällinen, jumalainen.

Tässä asetelmassa onkin luettavissa kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Etenkin kohdissa, joissa kristillisyys kuvataan koston uskontona. Arthurin vaimo, Gwenhwyfar, pohtii monta kertaa, miten asiat, joista tuntee huumaavaa onnea ja iloa, ovat järjestäen kristinuskon mukaan syntiä. Romaanissa kritisoidaan myös kristinuskon tiettyjä tulkintoja, joista suurimpina sen naisvastaisuus ja ihmisten elämän kurjistaminen (koska kaikki on syntiä).

Uskontoon liittyvien teemojen lisäksi Avalonin usvissa pohdiskellaan paljon valtaa ja vallankäyttöä. Kuka määrää kuka saa määrätä? Kuten jo mainitsin, tarinassa on paljon vahvoja naisia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen valtaan, saadakseen muut toimimaan omien päämäriensä hyväksi. Tavallaan naisellinen vallankäyttö on miehistä lempeämpää, mutta naiset ovat miehiä juonikkaampia. Jokainen kirjan nainen ajaa jossakin vaiheessa omia etujaan, nimesi taustalle sitten minkä tahansa voiman. Viviane tekee sen mikä on Avalonin etu, samoin Morgaine. Morgause haluaa valtaa itselleen ja omille pojilleen jopa läheistensä hengen kustannuksella. Gwenhwyfar uskoo toimivansa Jumalan nimissä. 

Marion Zimmer Bradley kertoo Avalonin usvissa naisnäkökulman tunnetusta legendasta. Minä pidän tarinoiden, myyttien uudelleenkerronnasta – etenkin silloin, kun ilmeinen miesnäkökulma murretaan ja naiset nostetaan etualalle, aktiivisiksi toimijoiksi. Bradleyn kerronta piti pääosin loistavasti otteessaan muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Viihdyin varsin mainiosti varhaiskeskiaikaisessa Britanniassa myyttien ja mystisten tapahtumien keskellä.

Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1987 [WSOY 1986])

Englanninkielinen alkuteos: The Mists of Avalon (1982)

Suomentanut Paula Herranen

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta