Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Kuva: Idiootti

Isoisoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylässä. Hän oli juutalainen talonpoika, mikä on muuten varsin harvinainen yhdistelmä. Mutta Kaukoidässä sellaistakin sattui.

Hänen poikansa Isaak muutti kaupunkiin eli palautti asiat niin sanotusti raiteilleen. (Aloitus s. 7)

Sergei Dovlatovin nimi jäi mieleeni – mistäs muualtakaan kuin – blogeista. Haaliessani taas sadatta haastetta itselleni Jaanan hienosta Venäjää valloittamaan -haasteesta muistin Dovlatovin. Hänen Meikäläiset-teoksensa on kompakti katsaus Dovlatovin suvun sekä Venäjän ja Neuvostoliiton vaiheisiin.

Dovlatovin tarinointia lukee mielellään. Minulle ainakin tuli lukiessani tunne, että istun keittiön pöydän ääressä käsi poskella kuuntelemassa näitä kertomuksia. Sukulaiset, joista kerrotaan, ovat juuri niin hulluja ja sattumukset niin ihmeellisiä, että kyseessä voisivat olla kenen tahansa sukulaiset. Sellaisiahan ne ovat. Vai väitätkö tosissasi, ettei sinun suvussasi ole ketään kahjoa, jonka edesottamuksista koko suku kohisee? 

Nämäkin jutut tuntuvat siltä, että niihin on aikojen saatossa tullut pientä lisää, vähän väriä. Niinhän hyville jutuille käy, kun niitä eteenpäin kerrotaan. Tarinoita on yhtä monta kuin kertojia. Etenkin Dovlatovin suvun varhaisemmista jäsenistä kertovissa tarinoissa näkyy se, että ne on jo ikään kuin moneen kertaan kerrottu. Dovlatov on mielestäni tavoittanut tämän tarinankerronnan vivahteen hyvin. Omista vaiheistaan hän nimittäin kertoo erilailla kuin vaikkapa isoisästään.

Kerran Štšerbakovin sivukujalla erään kuorma-auton kuljettaja käyttäytyi törkeästi häntä kohtaan. Hän kai haukkui isoisää konkkanokkajutskuksi.

Isoisä tarrasi puolitoistatonnisen kuorma-auton perään. Hytistään syöksähtäneen kuljettajan hän sysäsi syrjään, nosti kuorma-auton puskurista ilmaan ja käänsi sen tielle poikittain. (s. 11)

**

Se ei ollut rakkautta. Mutta vielä vähemmän se oli pelkkää ohimenevää heikkoutta. Se oli yritys puolustautua kaaokselta.

Emme alkaneet edes sinutella toisiamme.

Mutta vuoden kuluessa syntyi tyttäremme Katja. Sitten me tutustuimmekin.

Olin oudoksuttava valinta aviomieheksi. En ollut vuosikausiin ollut vakituisessa työssä. Minulla oli hylätyn matadorin haalennut ulkomuoto. (s. 131) 

Dovlatovin tarinoinnin taustalla vaikuttaa vakavampikin tekijä, neuvostokriittisyys. Vaikka sukulaiset näennäisesti ovatkin tarinoiden keskiössä, niin joka käänteessä kerrotaan venäläisen (tai neuvostoliittolaisen) yhteiskunnan toimintamekanismeista milloin armeijan, milloin jonkin muun tahon toimia kuvatessa. Mielipiteidensä takia Dovlatov ei saanut kotimaassaan julkaistua kuin kaksi novellia. Hänen myös annettiin melko suoraan ymmärtää, että olisi hyvä muuttaa muualle. Niinpä Dovlatov joutui jättämään synnyinmaansa ja suuntaamaan Yhdysvaltoihin. 

Vallanpitäjien toimien esiintuominen ei ehkä nykypäivän lukijalle tuo juurikaan uusia ahaa-elämyksiä, mutta täytyy myöntää, että vielä 80-luvulla(kin) on vaadittu aika paljon rohkeutta arvostella Neuvostoliittoa – vaikka sitten toisesta maasta käsin. Arvostan.

Muistimme on valikoiva – kuin vaaliuurna. (s. 46)

En oikeastaan voi muuta kuin pitää tästä teoksesta todella paljon. Dovlatovin lakoninen tyyli puree hyvin myös suomeksi, huumori kantaa vaikeiden aiheiden yli ja ne meikäläiset ovat mielenkiintoisia tyyppejä. Seuraavaksi minun on hankittava käsiini Dovlatovin seuraava suomennettu teos, Matkalaukku. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., jaana, Nanna, Hanna ja Marissa.

Dovlatov, Sergei: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Venäjänkielinen alkuteos: Naši (1983)

Suomentanut Pauli Tapio 

Kansi: Varpu Eronen

Lainattu kirjastosta