Petteri Hannila: Kaukamoinen

Helteinen aurinko paahtoi korpea tiettömän taipaleen takana. Kaksi tyttöä liikkui läpi metsän tottunein askelin, vaikka siellä ei ollut polkuja eikä ihmisen jälkiä. Tytöt olisivat voineet olla sisaruksia, niin merkittävä oli heidän yhdennäköisyytensä. Molemmat olivat solakoita ja lyhyitä, kuten kainujen kansan ihmiset tapasivat olla. Hiukset olivat kummallakin pitkät ja tummat kuin syksy-yö. Ne erottuivat hyvin vaaleasta, kuulaasta ihosta, jota aurinko oli vain sieltä täältä saanut tummennettua.

Kuva: www.kaukamoinen.fi

Minulle tarjoutui arvostelukappaleen myötä tilaisuus tutustua uuteen kotimaiseen omakustannefantasiaan ja samalla testata niin ikään ensimmäistä kertaa e-kirjan lukemista. En ole koskaan aikaisemmin lukenut omakustannetta eikä mielikuvani niistä ollut ennen tätä kovinkaan mairitteleva. Alkuun lukiessani tuntuikin kuin olisin tehnyt töitä (virtuaalisen) punakynän kanssa. Sitten tapahtui jotakin ja uppouduin täysin Petteri Hannilan luomaan Kaukamoisen maailmaan.

Kaukamoinen on tarina Vierrasta, kainujen kansaan kuuluvasta tytöstä, jonka elämää ja kasvua aikuiseksi kirjassa seurataan. Kirja koostuu yhdeksästä tarinasta, jotka etenevät kronologisesti. Tarinoiden välissä on kuitenkin aikaa toisinaan useampikin vuosi, mikä kuljettaa Vierran elämää reippaalla tahdilla eteenpäin. Pidin tästä ratkaisusta, sillä tarinassa ei ole turhia suvantovaiheita. Vaikka tarinat ovat erillisiä, niin mielestäni ne kuitenkin liittyvät vahvasti toisiinsa. Viimeinen jätti minut kuitenkin hieman kylmäksi, sillä se tuntui osin irralliselta tai sitten minulta jäi vain jotakin ymmärtämättä.

Pidin myös Vierran hahmosta. Hän on vahva, lujatahtoinen nainen. Hänen elämänsä kulku ennustetaan hänelle jo lapsena ja hän pyrkii vastustamaan kohtaloaan eikä tahdo alistua siihen. Hänen elämänsä ei ole helppo, mutta hän ei lannistu. Vierra on henkilönä uskottava ja hänestä on helppo pitää.

Myös Kaukamoisen maailma on uskottava. Sen luomiseksi on käytetty fantasiaelementtien lisäksi sekä kotoperäistä että pohjoismaista mytologiaa. Suomalaista, tuttua perinnettä tarjoilevat muun muassa viittaukset muinaisuskontoihin sekä kalevalainen kaunis ja vanhahtava kieli runonlaulantoineen. (Voitte uskoa, että kalevalaisen kansanrunouden ja historian ystävänä olin enemmän kuin innoissani.) Tarinassa mukana olevat vainolaiset eli viikingit tuovat skandinaavista väriä ja vievät Vierran kauas kotoa. 

Olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua Kaukamoiseen. Viihdyin sen parissa loistavasti, samoin kuin mieheni, joka on todella valikoiva lukemistensa suhteen.

Hannila, Petteri: Kaukamoinen (omakustanne 2013)

Kansikuva: Anne Petelius 

E-kirja

Arvostelukappale 

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Lyhyet siniset kuulakärkikynäviivat suihkivat paperilla.

Lyhyt yöpaita. Tuoli kylmänä takapuolta vasten.

Toinen silmä piirtyi paperille, vain toinen, pitkä vaalea otsatukka oli valahtanut toisen päälle. Vain yksi silmä.

Hajamielisiä yrityksiä saada hiukan henkeä siihen ainoaan silmään.

Kun käänsin katseeni tummaa ikkunaa kohti, pitkä vaalea otsatukka heijastui ruudulta pimeyden keskeltä. Toinen sininen silmä. Sen enempää paperille ei tullut. Ei listaa tavoitteista jotka olisi saavutettava vuoden aikana eikä mitään tulevaisuuden linjauksia. (s. 7)

Kuva: Teos

Sara Razain esikoisteos Olen etsinyt sinua tuli luettavakseni sattumalta, sillä se oli kirjapinossa, jonka sain ystävältäni. Aikaisemmin en ollut teoksesta kuullutkaan. Sittemmin olen lukenut siitä arvion ainakin Mari A:lta ja Marialta.

Olen etsinyt sinua on romaani rakkaudesta, sopeutumisesta ja ulkopuolisuudesta. On ekonomi-Annika, suomenruotsalainen suomea puhumaton pätkätyöläinen ja on pakolainen-Samim Tabestanista, hiljainen ja yksinäinen. Turkulaisessa kulttuurien sulatusuunissa, Bailando-baarissa, 

"Olet ihan väärässä", hän toisti. "Susta kyllä näkee mitä sä ajattelet, mutta ei me olla täällä minkään saatanan yhden illan jutun takia. Tai että meistä tulisi jonkun tyttöystäviä.""Aina luullaan että täällä käydään vaan sen takia", Sandra sanoi ja puristi huulensa ärtyneenä yhteen. "Mutta koko juttu on paljon yksinkertaisempi. Se menee näin: kalja maksaa kaksi ja viisikymmentä ja sitten on koko maailma neljän seinän sisällä. Tämän lähemmäksi Madventuresia ei pääse jos on ihan rahaton." (s. 30–31)

alkaa suhde, joka herättää närää kaikkialla – monestakin syystä. Annikan ystävien ja perheen mielestä 19-vuotias Samim on Annikalle liian nuori ja ennen kaikkea liian muslimi. Samimin ystävien mielestä suomalaisen Annikan kanssa voi pitää hauskaa, mutta naimisiin ei voi mennä kuin tabestanilaisen tytön kanssa. Miten voi onnistua, jos kaikki epäilevät? Alkaako itsekin uskoa stereotypioihin?

Razai kirjoittaa tärkeistä aiheista kauniilla, tunteisiin vetoavalla kielellä. Siitä pidin erityisesti. Kirjan myötä pääsin katselemaan asioita hieman erilaisesta asetelmasta kuin tavallisesti ja se onkin yksi romaanin vahvuuksista. Mutta lopusta en pitänyt, vaikka ymmärrän sen kyllä. 

Razai, Sara: Olen etsinyt sinua (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Alkuteos: Jag har letat efter dig (2012)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi: Eva-Jo Hancock

Saatu ystävältä

Seita Parkkola: Viima

Kuva: WSOY

Seita Parkkolan nuortenkirja Viima on ollut lukulistallani jo pitkään. Satuin löytämään kirjan työpaikan hyllystä ja lainasin. Luin ja pidin.

Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä. Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu. Pahempaa kuin joutua elinrosvojen sieppaamaksi tai jäädä ikuiseen jälki-istuntoon. Olla kaksitoista vuotta on kahdeksan auton ketjukolari. (Aloituskappale s. 5)

Viima Teräs on 12-vuotias poika, jolla menee hieman huonosti. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja poika karkailee omille teilleen. Viima saa kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, kun hän pääsee Mahdollisuuksien taloon, kouluun, joka on kuin vankila. Paikan Mahdollisuuksien talossa Viimalle järjestää hänen uusi äitipuolensa, Virve Avanto, joka sattuu olemaan kyseisen koulun kuraattori.

Koulu on vielä kamalampi paikka kuin Viima olisi voinut kuvitellakaan. Hän joutuu luopumaan kaikesta entiseen elämäänsä liittyvästä, kuten skeittaamisesta ja kavereistaan. Uusi koulu järjestää opetuksen lisäksi ohjelmaa myös vapaa-ajalle. Pian koulun alkamisen jälkeen hänen vanhempansa katoavat vuoron perään, eikä koululla tunnu olevan kaikki ihan kohdallaan. Oman lisänsä tarinaan tuovat menetetyt, hylätyssä tehtaassa asuvat lapset, joihin Viima tutustuu.

Eräs tehtaan lapsista, Intia, on koko romaanin kiinnostavin henkilö. Kuka hän on? Onko häntä edes oikeasti olemassa? Myös Viima tuntee oudolla tavalla vetoa Intiaa kohtaan. Tyttöä, jolla on keinot selviytyä kaupungissa ilman vanhempia ja joka osaa tarpeen vaatiessa olla näkymätön.

Viima on mielenkiintoinen romaani. Se rikkoo genrerajoja yhdistelemällä mm. fantasian ja jännityskirjallisuuden piirteitä. Kirjan meno äityykin melko jännittäväksi, joten kovin nuorille en kirjaa suosittelisi, vaikka päähenkilö onkin vasta 12-vuotias. Kirjan idea ei ole ennennäkemätön, sillä lukiessani vertailin sitä esimerkiksi aiemmin lukemiini Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet -romaaniin ja Philip Pullmanin Kultaiseen kompassiin. Toteutus on kuitenkin hyvä, eikä kirja ainakaan verrokkiensa rinnalla kalpene.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen.

Parkkola, Seita: Viima (WSOY 2006)

Kuvitus: Jani Ikonen

Graafinen suunnittelu: Sami Saramäki

Lainattu työpaikalta

Beth Revis: Miljoona aurinkoa (Across the Universe)

"Tämä ei tule olemaan helppoa", minä mutisen ja tuijotan raskasta, konehuoneeseen johtavaa metalliovea Varjeluksen Huoltotasolla. Näen sumeassa peilikuvassani Vanhimman tummat silmät, kuten hetkeä ennen hänen kuolemaansa. Näen suupielissäni Orionin pienen hymyn, kuten silloin kun hän iloitsi Vanhimman kuolemasta. Jossain kloonattujen piirteitteni takana, kaikkien minua edeltäneiden Vanhimpien piirteiden takana täytyy olla jotakin, mikä on vain minun, jotakin ainutlaatuista, jotakin mikä ei ole peräisin kaksi kerrosta alempana olevasta genetiikan laboratoriosta. (Seuraaja, aloituskappale s. 7)

Kuva: Otava

Luin viime vuonna Beth Revisin Across the Universe -trilogian ensimmäisen osan ja koska pidin siitä paljon, oli ilmiselvää, että jatkan sarjan parissa heti kun toinen osa ilmestyy. Miljoona aurinkoa -nimeä kantava kakkososa jatkaa tarinaa siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Vanhin on kuollut ja niinpä Seuraaja on uusi Vanhin. Hän ei kuitenkaan tahdo johtaa alusta edeltäjänsä ottein vaan lakkaa esimerkiksi huumaamasta asukkaita. Valitettavasti ongelmia alkaa ilmetä heti, kun asukkaat saavat tietoisuutensa ja tahtonsa takaisin, ja alus alkaa luisua sekasortoon.

Tämäkin kirja etenee ykkösosan tavoin vuoronperään Seuraajan ja Amyn näkökulmasta. Siinä missä Varjelus on kaikki, mihin Seuraaja on tottunut, on Maasta tulleella Amyllä suuria vaikeuksia sopeutua elämään Varjeluksella. Lisäongelmia aiheuttaa se, että aluksen asukkaat pitävät häntä erilaisuutensa takia friikkinä ja syypäänä kaikkiin ongelmiin. Amy painiskelee myös tunteidensa kanssa: hän ei osaa määritellä itseään ilman vanhempiaan, ilman Maata. Hän ei myöskään tiedä, mitä tuntee Seuraajaa kohtaan.

Tämän kirjan suurin ongelma on se, etteivät Seuraajan ja Amyn äänet eroa toisistaan riittävän paljon. Lukiessani en aina heti tiennyt kumpi on äänessä, ellei puheenaiheena ollut esimerkiksi aluksen johtaminen, mikä on selvästi Seuraajan heiniä. Jouduin useamman kerran tarkastamaan, kumman nimi luvun otsikkona on. Se jos mikä häiritsee lukukokemusta.

Toisaalta sanoisin, etteivät päähenkilöt vedä vertoja juonelle. Amy ja tässä kirjassa myös Seuraaja vaikuttavat tylsiltä hahmoilta. Onneksi sillä ei niinkään ole väliä, sillä tapahtumat ovat päähenkilöitäkin keskeisemmässä osassa. Kirja on todella jännittävä ja juonenkäänteet ovat yllättäviä. Amy ja Seuraaja selvittelevät tahoillaan omia ongelmiaan ja yrittävät ratkaista niitä parhaan kykynsä mukaan. Amy saa edellisessä osassa jäädytetyltä Orionilta vihjeitä, jotka selvitettyään hän saa tietää aluksen salaisuuden. Sen jälkeen hänen tulee tehdä valinta. Seuraajalla taas on kädet täynnä tyytymättömien asukkaiden kanssa, sillä kun ketään ei pakoteta töihin, alkaa tuottavuus laskea ja ruoka vähetä. Asukkaat alkavat myös muutaman kiihottajan myötä vastustaa Seuraajaa johtajana, mellakoida ja joku jopa murhaa hänen nimissään.

Kuten sanottua kirja on hyvin juonivetoinen, mutta en näe sitä pahana asiana. Etenkin kun juonenkäänteet ovat sellaisia kuin ne tässä ovat. Ainakaan minä en olisi suurinta osaa pystynyt arvaamaan. Revis myös tietää, kuinka trilogia rakennetaan. Kirja nimittäin loppuu sellaiseen kohtaan, että ihan pakko on se päätösosakin sitten aikanaan lukea.

Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen.

Revis, Beth: Miljoona aurinkoa (Across the Universe 2) (Otava 2013)

Englanninkielinen alkuteos: A Million Suns (2012)

Suomentanut Outi Järvinen

Etukannen kuva: Michael Frost

Arvostelukappale

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva: Teos

Näin paranormaalin (teini)kirjallisuuden kulta-aikana voisi kuvitella, että ihmissusimyytistä olisi saatu jo irti kaikki, mikä saatavissa on. Jenny Kangasvuo osoittaa kuitenkin esikoisromaanillaan Sudenveri, että näin ei ole. Alun perin ajattelin kirjan olevan jotakin Väristys-trilogiaan viittaavaa, mutta jo ennen kuin aloin kirjaa lukea oli harhaluuloni korjattu. En silti osannut odottaa näin vahvaa lukukokemusta, vaikka lähes poikkeuksetta viime aikoina lukemani (kotimainen) spefikirjallisuus on minuun kolahtanut.

Susi odottaa minua. (Aloituskappale s. 7)

Tarinan keskiössä on Lauma. Susilauma, johon kuuluu ihmissusia ja ihan tavallisia susia. Martta on Lauman johtaja, vanha nainen, naarassusi. Varga taas on Laumasta lähtenyt, tavallisen elämän suteuden sijasta valinnut taiteilija. Martan ja Vargan lisäksi oman äänensä saa kuuluviin Marraskuu, Vargan rakastettu, joten tarina siis kerrotaan näiden kolmen vahvan naisen kautta.

Naisten elämä muuttaa suuntaa, järkkyy, kun Laumasta karkaa nuori jäsen, epämuotoinen Rasmus. Rasmus ei pysty muuttumaan kokonaan ihmiseksi vaan muutos jää puolitiehen. Hän ei myöskään osaa olla susi ja niinpä Lauma hyljeksii häntä. Rasmuksen teko vaikuttaa jollakin tavalla kaikkiin kolmeen naiseen. Pelko Lauman paljastumisesta ajaa Marttaa, Varga taas haluaa auttaa Rasmusta, pitää tämän kaukana Martan vallanhimosta. Marraskuu joutuu mukaan Vargan tähden, mutta siksi että haluaa kuulua tämän elämään. Miten pitkälle kukakin on valmis menemään oikeaksi kokemansa asian puolesta?

Tässä romaanissa kolmen eri henkilön näkökulmasta etenevä kerronta toimii hyvin ja on perusteltua. Jotenkin ajattelin koko ajan, että Varga on päähenkilö, koska Martta ja Marraskuu liittyvät molemmat hänen elämäänsä. Myös tarinan rakenne on toimiva, vaikka sekä Martta että Varga kertovat menneistäkin tapahtumista. Ne eivät sekoita pakkaa liikaa vaan enemmänkin taustoittavat Lauman elämää. Samalla menneisyyden tapahtumat selittävät henkilöiden tekoja ja valintoja. Mielestäni ne olivatkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Ainoastaan Marraskuu pitäytyy nykyhetkessä, mikä tietysti onkin järkevää, koska hän tuntee vain nykyisen Vargan. 

Sudenveri on esikoisteokseksi varsin eheä. Jäin miettimään oikeastaan vain Marraskuun pakanuutta ja sitä, kuinka tarpeellista sen korostaminen on esimerkiksi pakanallisten riittien kautta. Toisaalta se on osa Marraskuun elämää ja kirjassa mainittiinkin Vargan suulla, että Marraskuu arvostaa elämää, vaikkei aina ihan kaikkea ymmärräkään. Jonkin verran teoksessa selitetään liikaa. Mietin lukiessani esimerkiksi nimien merkitystä (Varga on Hanna ja Marraskuu Siiri) ja olisin mieluusti tullut itse jonkinlaiseen ratkaisuun, mutta sitten ne selitettiinkin tekstissä. 

Hanna tarkoittaa hepreaksi armoa. Se on vanha kristillinen nimi, se kertoo enemmän nimen antajasta kuin Vargasta. Minä olen yhtä aikaa Siiri ja Marraskuu, ne ovat eri aspekteja minusta. Varga ei ole enää Hanna, jos on koskaan ollutkaan. (s. 94)

Pienistä huomautuksistani huolimatta pidin kirjasta todella paljon. Se on niin paljon aikuisempi ja laadukkaampi kuin alussa mainitsemani Väristys-trilogia. Kangasvuon ihmissusimyytissä on samankaltaisuuksia Aino Kallaksen Sudenmorsiamen kanssa - etenkin Martan kertomuksissa, jotka sijoittuvat Lapin sodan aikaan. Hieno kirja!

Sudenverestä ovat blogeissaan kirjoittaneet ainakin Anki, Morre ja Kirsi.

Kangasvuo, Jenny: Sudenveri (Teos 2012)

Kannen suunnittelu: Ville Tiihonen

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen. (Aloituskappale s. 7)

Kuva: Tammi

Johan Bargumin Syyspurjehdus on romaani kahdesta miehestä, Haraldista ja Olofista. Se on myös romaani Elinistä, naisesta, johon molemmat miehet ovat jossain vaiheessa elämäänsä olleet rakastuneet ja ovat yhäkin. Se on myös rakkaudentunnustus merelle ja saaristolle Helsingin edustalla. Ja purjehtimiselle. 

Ennen kuin luin romaanin itse, olin kuullut siitä poikkeuksetta pelkkää hyvää: Kirja piirtyi Liisan mieleen kuin valokuva tai katkelma filmistä, Erjan mukaan se on mielenkiintoinen ja taidokas pienoisromaani ja Linneakin viihtyi tämän hyvin tämän suomenruotsalaisen herran kanssa. Moni muukin on kirjoittanut kirjasta kauniisti. Minä taas odotuksineni petyin aavistuksen verran. 

Syyspurjehdus on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Ensimmäisessä osassa Olof kertoo tarinaansa rikoskomisariolle Haraldin kadottua heidän yhteisellä purjehdusretkellään. Kertomus kuitenkin poukkoilee, sillä tarinaan liittyy niin paljon - ja paljon jää kertomatta. Toisessa osassa Harald saa äänensä kuuluviin jättämänsä kirjeen kautta. Miesten kertomusten välityksellä muodostuu kuva kahdesta yhteenkietoutuneesta elämästä vastoinkäymisineen ja onnellisine hetkineen. 

Pidin kirjasta enemmän luettuani sen kuin lukiessani sitä. Vähäisestä sivumäärästään huolimatta kirjan lukeminen kesti melko kauan. Kimpaannuin aukkoisuudesta, kunnes luettuani ymmärsin, ettei kyse ollutkaan Haraldin katoamisesta vaan jostain paljon suuremmasta. Elämästä ja kuolemasta. Rakkaudesta ja yksinäisyydestä. 

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen.

Bargum, Johan: Syyspurjehdus (Tammi 2012)

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Suomentanut Marja Kyrö
Kansi: Helena Kajander

Lyhyttä Lukudiplomiin

Olen yrittänyt hieman kiriä, jotta saisin Lukudiplomini suoritetuksi ennen toukokuun loppua. Siksipä esittelen tässä postauksessa kolme sitä varten lukemaani kirjaa. Kaikki kolme ovat tekstikokoelmia: tarinoita, satuja ja novelleja kotimaisilta tekijöiltä.

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa

Kuva: WSOY

Hotakaisen novellikokoelma on ensimmäinen Hotakaiseni ja voin sanoa, etten ole - ainakaan tästä kirjasta - kovin vaikuttunut. Lukemisesta on kulunut nyt kuukausi, enkä enää oikein muista novelleista mitään. Eivät ne siis järin suurta vaikutusta tehneet.

Sammuttakaa savukkeenne ja hilatkaa ne säälittävät käsimatkatavaranne jalkatilasta sinne yläpesään. Nyt tää kirja alkaa. (s. 5)

Näytän hyvältä ilman paitaa on seitsemäntoista novellin kokoelma, jonka minäkertojana puuhaa Pete, entinen Ilari Purontakanen. Pete kertoo puhekielellä tarinoita itsestään, vaikka niiden henkilöt ovatkin erinimisiä. Tarinat kertovat tavallisista nuorista hieman epätavallisista kulmista. Kaikkien nuorten elämä on rankkaa, mutta näiden nuorten elämä on sellaista tavallisen rankkaa.

Näin openäkökulmasta en myöskään syttynyt teokselle kovin paljon. Muutama novelli on ihan hauska ja niitä voisi jotenkin tunneilla käyttää. Huumeeton elämä -novellissa puheenvuoron saa tavallinen nuori, sellainen, jota ei koskaan nähdä dokumentissa ääni muunnettuna kertomassa huumehelvetistään. Novellin parasta antia on sen ironisuus. Sama ironinen ote on myös novellissa Pizzeria 2037, joka kääntää vähän samaan tyyliin ns. normaalin asetelman päälaelleen.

Anneli Kanto: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita

Kuva: Karisto

Jännitystä-listasta valitsin luettavakseni Anneli Kannon tarinakokoelman, jonka idea on sinänsä ihan toimiva. Kirjassa on siis uudelleenkirjoitettuna tunnettuja myyttisiä tarinoita Raamatusta, antiikin Kreikasta, Kalevalasta ja pohjoisten kansojen mytologioista. Kanto on pyrkinyt löytämään tarinoihin uuden näkökulman, jonka avulla alkuperäisiä tarinoita voisi ymmärtää paremmin. Tarinat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa eli huumoria niistä ei puutu.

Tämän kertomuksen kertoi Nooan vaimo. Minun nimeäni ei Raamatussa mainita, katsokaa vaikka. Poikieni nimet sinne on kirjoitettu, mutta ei minun eikä miniöiden. Vaikka niin se oli, että kun Nooa neuvotteli Jumalansa kanssa ja Seem kinasteli isänsä kanssa, Haam makasi mahataudissa ja Jaafet lammaskarsinassa, me naiset keitimme puuroa, lapioimme sontaa ja yritimme pitää järjestystä yllä Nooan arkissa, ja se oli totisesti urakka se. (Tarinasta Hirmuinen vedenpaisumus s. 29)

Vaikka ajatus kokoelman taustalla on kiva, niin en silti kovin hyvin viihtynyt kirjan tarinoiden parissa. Luultavasti en vain kuulu kohderyhmään, mutta en toisaalta tuntejakaan varten keksinyt tarinoille kuin muutaman käyttötavan. Tunnetuimpia (oppilaiden tuntemia siis) tarinoita voisi esimerkiksi verrata alkuperäisiin ja miettiä, mitä uusi versio tuo niihin lisää.

Eija Timonen - Pirkko-Liisa Surojegin: Käsikäpälässä

Eija Timosen kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama satukokoelma Käsikäpälässä on sitä vastoin aivan ihana! Kokoelma sisältää kymmenen eläinaiheista satua (valittu Luontotarinoita-listalta), jotka ovat kaikki uusia mutta silti hyvin traditionaalisia. Niissä ihmisten ja eläinten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja  molempien on opeteltava elämään toistensa kanssa. Myös metsä on tärkeässä roolissa. 

Timonen on yhdistänyt kansansatujen viisauden ja herkkyyden, jollaista vanhoissa saduissa ei aina ole. Surojeginin kuvitus herättää sadut eloon ja tuo esiin jokaisen sadun tunnelman ja tavoittaa niiden herkkyyden. Piirrokset ovat tyyliltään hurmaavan vanhanaikaisia.

Lempisadukseni nousi kokoelman aloittava tarina Susi ja ihmisen varjo, joka kertoo sudesta ja sepästä ja väärinymmärryksestä, joka johtaa siihen, että näistä kahdesta tulee vihamiehiä. 

Metsän siimeksessä susi nuoli haavojaan. Se oli vuorenvarma, että vahinko oli tavalla tai toisella sepän aikaansaannosta. Niin se kokosi ympärilleen susilauman ja varoitti tovereitaan tulen kärventävästä voimasta. Sitten se odotti kumppaneineen sopivaa hetkeä kostaakseen sepälle. Tällainen hetki koittikin ensimmäisten kovien pakkasten tullessa. (Sadusta Susi ja ihmisen varjo s. 10-11)

Hotakainen, Kari: Näytän hyvältä ilman paitaa (Bulevardisarja, WSOY 2000)

Päällisen kuva: Jussi Karjalainen

Kanto, Anneli: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita (Karisto 2007)

Kuvittanut: Mika Kolehmainen

Timonen, Eija - Surojegin, Pirkko-Liisa: Käsikäpälässä (Tammi 2004)

Kannen kuva: Pirkko-Liisa Surojegin

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen

Kaikki lainattu kirjastosta

Charlaine Harris: Deadlocked

It was hot as the six shades of Hell even this late in the evening, and I'd had a busy day at work. The last thing I wanted to do was to sit in a crowded bar to watch my cousin get naked. But it was Ladies Only night at Hooligans, we'd planned this excursion for days, and the bar was full of hooting women determined to have a good time. (Aloituskappale s. 1)

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarja on salainen paheeni, jonka olen naamioinut kielitaidon ylläpidoksi. Olen viihtynyt Harrisin luomassa yliluonnollisia olentoja vilisevässä maailmassa vallan mainiosti, sillä olen lukenut kaikki sarjan kirjat - ja nauttinut niiden lukemisesta. Viime vuonna edellisestä lukemastani Sookiesta kirjoittaessani pohdiskelin syitä siihen, miksi viihdyn sarjan parissa niin hyvin. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta tämä viimeisin, Deadlocked, ei sykähdyttänyt yhtä paljon kuin aikaisemmat osat. Silti se on varsin viihdyttävä opus.

Tällä kertaa Sookiella on taas monta pulmaa ratkottavanaan: Ericin pihasta löydetään murhattu nainen, Ericin mahdollinen avioliitto vampyyrikuningattaren kanssa mietityttää, Samin tyttöystävä Jannalynn aiheuttaa päänvaivaa (ja vähän muutakin), samoin kuin haltia/keijusukulaiset ja heidän kaltaisensa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tästäkään kirjasta puutu, mutta niitä on paljon vähemmän kuin aikaisemmissa osissa. Tällä kertaa keskitytään enemmän tunteisiin sekä tulevaisuuden suunnitelmiin ja niiden petaamiseen. Sookie pohtii paljon esimerkiksi perheen perustamista, mikä ei vampyyrin kanssa ole mahdollista. Muutenkin häntä alkaa väsyttää ainainen pelko ja verenvuodatus. 

Harris on ilmoittanut Sookie-sarjan saavan päätöksensä 13. osassa, joka on seuraava. Tätä taustaa vasten tällainen rauhallisempi ja pohdiskelevampi ote on ymmärrettävä. Kaikkeenhan pitää löytyä seuraavassa kirjassa sopiva ratkaisu. Eräs näistä ratkaisua kaipaavista asioista on Sookien rakkauselämä. Deadlocked antaa kyllä jo hieman suuntaa siitä, kenet hän lopulta valitsee, ellei viimeisessä osassa tapahdu jotakin täyskäännöstä. Enkä ihmettelisi vaikka tapahtuisikin. Tämä lienee se koukku, jonka takia viimeinenkin osa on luettava, vaikka tämä toiseksi viimeinen ei viihdyttävyydessään aivan aikaisempien osien tasolle yltänyt ja vaikkei Sookie varmaankaan omaa suosikkimiestäni valitse;).

Harris, Charlaine: Deadlocked (Gollancz 2012)

Kansi: Patrick Knowles

Ostettu omaan hyllyyn