Yhden promillen juttuja

Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja -novellikokoelma jäi mieleen jo tämän syksyn uutuusluettelosta. Tämähän on siis jo ajatuksena - näin openäkökulmasta - aivan loistava: lyhyitä tekstejä, joita ehtii käsitellä tunnilla, nuoria kiinnostavasta asiasta, alkoholista. Kaikki eivät tietenkään juo, mutta erilaiset kokemukset juomisesta ja alkoholista varmasti kiinnostavat. Koska kiinnostus kirjaa kohtaan oli puhtaasti ammatillinen, en oikein saanut karistettua opemoodia missään vaiheessa pois päältä. Mietin siis koko ajan lukiessani miten novelleja voisi käsitellä ja mitä novelleja voisi yläkoulussa luetuttaa. Kaikki nimittäin eivät mielestäni sovellu tunneilla käsiteltäviksi. Novellit eivät juurikaan herättäneet tunteita suuntaan eivätkä toiseen, paitsi muutama, kuten Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtileikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa. Se varmasti johtuu siitä, että luin tekstejä oppitunnit mielessäni. Lukuelämyksen se latisti, mutta toisaalta olin aivan innoissani näin hienosta opetusmateriaalista.

Yhden promillen juttuja koostuu siis novelleista, joiden aiheet liittyvät tavalla tai toisella alkoholiin. On tarinoita alkoholistiperheiden lapsista, bilettämisestä ja sen aiheuttamasta pikavippivelkavankeudesta, alkoholin vaikutuksista eri ihmisissä, rattijuopoista ja kadunmiehistä maahanmuuttajanäkökulmaa ja lieveilmiöitä unohtamatta. Novellit muodostavat melko kattavan katsauksen suomalaiseen alkoholinkäyttöön. Valitettavasti. Kuvaavinta on ehkä se, että kirja alkaa luettelolla kommenteista juomattomuuteen, joita on kaksi sivua(!). Onhan se nyt hei tosi kummallista, jos joku ei halua juoda! 

Ota nyt yksi. 

Kyllä sä yhden voit ottaa.  

Sä et edes huomaa ottaneesi yhtä. 

Hei come on, nauti elämästäsi! (Tää on Suomi! s. 9)

Täytyy toivoa, että nämä novellit antaisivat lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Omasta mielestäni ne siinä onnistuvat olematta kuitenkaan liian osoittelevia. Pitäisi vielä kysyä nuorten mielipidettä, sillä heillehän nämä karut tarinat on tarkoitettu.

Minun on pakko vielä antaa kunniamaininta novellille Sekakäyttäjämagneetti. Se kertoo tytöstä, jonka viereen istuu bussissa aina joku deeku. Eräänä päivänä hän saa tarpeekseen.

Mies pysähtyy juuri minun kohdalleni ja kampeaa suurieleisesti viereeni. Äijä haisee siltä, ettei ole peseytynyt viikkoihin, vanha viina, pinttyneet vaatteet ja hiki lemuavat. Alan hengittää suuni kautta. Miehen hartiat ovat niin leveät, että litistyn ikkunaa vasten. (Novellista Sekakäyttäjämagneetti s. 96)

Kyllä vain, alkoholi liittyy jokaisen elämään jollakin tavalla. Tää on Suomi. (Toim. huom. Tiedän, juodaan sitä muuallakin ja on se ongelma muuallakin kuin täällä.)

Syvällisempää analyysia kokoelmasta löytyy Mari A:n ja Valkoisen kirahvin blogeista.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Rannela, Terhi: Yhden promillen juttuja (Otava 2012)
Kansi: ? (Taas se tarra!)

Sarasvatin hiekkaa (ja tsemppaus)

Ensimmäinen varoitus uhkaavasta vaarasta tuli ja meni niin nopeasti, ettei sukellusalus Lomonosovin miehistöllä ollut missään vaiheessa todellista mahdollisuutta ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Vain hetkeä aiemmin kaikki oli ollut aivan normaalia: sukellusvene vajosi hitaasti alemmas, vesi tummui mustemmaksi panssarilasien takana, valonvahvistimista kajastui himmeä vihreä valo. Taustalla moottorin hiljainen, rauhallinen hurina. Sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, sukellusveneen keula sukelsi äkkiä jyrkästi alaspäin, kohti Norjanmeren pohjaa. (s. 16)

Kuva: Tammi
Päällys: Jussi S. Karjalainen

Tarttuessani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaaniin, tiesin hyppääväni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olin jotenkin kuvitellut kirjan genreksi scifin, sillä kirjastossa kirja löytyy scifi-hyllystä ja Rising Shadow - sivustollakin näin luokitellaan. Kirjan takakannessa puhutaan ekologisesta jännitysromaanista. No, lähitulevaisuuteen sijoittuva (ehkäpä scifi-luokitus tulee tästä?) ekologinen jännitysromaani on joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en yleensä lue.

Intiassa Amrita Desai tutkii merenpohjasta löytynyttä rauniokaupunkia. Suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä laitetta, joka viilentäisi ilmaa ja keksii sattumalta syyn siihen, miksi Suomessa ja Bahamasaarilla on samanlaisia, suuria kivilohkareita. Susan Cheng tutkii jäätä Grönlannissa. Sergei Savelnikov matkustaa ympäri maailmaa, aina siellä missä hänen sukellusvenettään tarvitaan. Yhdistäessään tietonsa nämä tutkijat huomaavat, että tarinat kadonneesta Atlantiksesta ja vedenpaisumuksesta voivatkin olla tosia. Pian he tajuavat myös, että on vain ajan kysymys, milloin suuri tuho uhkaa Maapalloa uudelleen.

Kirjassa matkustetaan päähenkilöiden mukana ympäri maailmaa. Todellinen päähenkilö on kuitenkin luonto, jonka takia ja mukaan tutkijat liikkuvat, kuin pelinappulat laudalla. Henkilöt eivät lukijalle aukea kovin syvällisesti, mutta toisaalta se on tässä kirjassa hyvä ratkaisu. Ihminen on pieni luonnon rinnalla. Romaani tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, rakkauttakin, mutta jännittävintä on seurata tutkimustuloksia. Voisiko Cambaynlahdelta löytynyt rauniokaupunki olla tarunhohtoinen Atlantis? Miksi laivoja katoaa? Minne suuri jäätikköjärvi voi yhtäkkiä hävitä? Jännittävää on myös nähdä, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Isomäen kirja on ehdottomasti tärkeä. Se avaa lukijansa silmät. Se antaa myös aihetta pelkoon: Jos tuollaista on tapahtunut aiemmin, niin miksei sama voisi toistua. Kaikkein pelottavinta on kuitenkin se, että osa kirjan kauhuista on jo meidän aikanamme käynyt toteen. Kirja on tosiaan ilmestynyt vuonna 2005 ja siinä yhdeksi suurista uhista nostetaan se, että jos merenpinta yhtäkkiä kohoaa (esim. tsunamin takia), niin rannoille sijoitetut ydinvoimalat aiheuttavat suuren vaaran. No, me kaikki tiedämme, mitä melko pieni (ainakin kirjassa kuvattuun megatsunamiin verrattuna pieni) tsunami sai aikaan viime vuonna Fukushimassa. Mielenkiintoista sinänsä, että fiktiivinen romaani herättää tällaisia tunteita, mutta Isomäki kirjoittaa todella vakuuttavasti ja asiantuntevasti.

Romaani on hyvin juonivetoinen. Jännite muodostuu tutkimusten etenemisestä ja tutkimustulosten yhdistämisestä, mutta mukaan on ympätty myös trillerimäisiä piirteitä. Jokainen päähenkilö esimerkiksi joutuu hengenvaaraan (mutta enpähän kerro kuka selviää ja kuka ei, hah!), vaikka ihan muutamakin hengenvaarallinen tilanne olisi tässä riittänyt. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta. Tai pidin ikään kuin tapahtumasarjan lopusta, mutta se Amrita/Sergei-kuvio aiheutti ihottumaa. Siitä pidin, että Isomäki on lisännyt loppuun selvennyksen siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua.

Kaiken kaikkiaan Sarasvatin hiekkaa oli hyvä lukukokemus. Jännityskirjallisuuden vihaaja minussa pysyi lukemisen ajan hiljaa, ja minun on myönnettävä, että suorastaan ahmin kirjan loppuun mahdollisimman pian. Pitihän minun saada tietää pelastuuko Maapallo.

Kirjan ovat lukeneet myös Merenhuiske ja Sonja.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005)

Päällys: Jussi S. Karjalainen

************

Sain Paulalta tällaisen:

Kiitos!

En nyt lähettele sitä erikseen kenellekään, sillä se on jo ristiin rastiin blogeja kiertänyt. Mutta annanpahan sen kaikille teille: Kirjablogimaailma on kokonaisuudessaan tsemppaava yhteisö, josta on melko turha etsiä negatiivisia ja ilkeileviä kommentteja. Kiitos siitä kaikille kirjablogikollegoille!

Scarlettin puvussa

Yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo seisoo Pajukujan päässä. Hevoskastanja ja tuuheat havupuut antavat harjakattoiselle talovanhukselle suojaa. (Aloituskappale s. 7)

Terhi Rannelan nuortenromaani Scarlettin puvussa valikoitui luettavakseni lähinnä siksi, että halusin lukea Rannelalta jotakin ja jatkaa tutustumistani nuortenkirjamaailmaan. Kirjan päähenkilö, lukiolaistyttö Viivi, on hieman erilainen nuori: hän rakastaa vanhoja klassikkoelokuvia - etenkin jos niiden pääroolissa on Vivien Leigh - ja tekee itse vaatteensa. Hän myös bloggaa pukeutumisestaan ja muusta elämästään.

Viivin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla "poikaystävänsä" Akin menneen kesällä kihloihin mitättömän näkymättömän Olivian kanssa. Kamalinta ei kuitenkaan ole se, että Viivin ja Akin on-off-seurustelusuhde on lopullisesti ohi, vaan se, että Viivi menettää samalla vanhojentanssiparinsa. Vanhojentanssit kun ovat Viivin sen hetkisen elämän tärkein tapahtuma, eivätkä vähiten täydellisen Tuulen viemää -mekon takia. Kuvio muuttuu, kun Viivin elämään saapastelee paha poika Pohojanmaalta, ärsyttävä mutta komea Reko. Lisäksi mukana on paljon tärkeitä ihmisiä äidistä ja isoäidistä ystäviin - ja onpa heti alkukappaleessa mainitulla talollakin osuutensa tarinassa.

Scarlettin puvussa on melko perinteinen tyttökirja, jonka voi lukea intertekstinä Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaanille. Viivin, Akin ja Rekon kolmiodraama on kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin konsanaan. Kirjan voi toki lukea, vaikkei tietäisi Vivien Leigh'stä ja Tuulen viemästä mitään, mutta saa siitä kyllä enemmän irti jos tietää. Toisaalta Scarlettin puvussa voi toimia innostajana: leffan voi vuokrata tai ihan vain googlata kukas ja mikäs se Vivien Leigh olikaan.

Kirjan kieli tuntui aluksi melkoisen tönköltä, mutta alun kankeuden jälkeen se notkistui - tai sitten vain totuin siihen. Kielestä ja tietystä kliseisyydestä huolimatta (Ehkä nuortenkirjoista vain pitää löytyä tietyt elementit?) pidin romaanista. Ei se mikään tajunnan räjäyttävä teos ole, mutta varsin toimiva ja mukava kirja tytöille. Plussaa kirja saa loppuratkaisustaan, joka ei ollut sitä mitä odotin. Kliseisyydestä on siis pyritty jossain määrin eroon. Kirjaa voisi hyvin suositella yläkoululaisille tytöille. Sain kerran kirjakaupassa neuvon, että lapset ja nuoret haluavat lukea paria vuotta itseään vanhemmista. Kyllähän se varmasti näin on. Minä en tainnut enää yläasteella lukea nuortenkirjoja vaan mielenkiintoisempaa oli Catherine Cooksonin kartanoromantiikka..

Rannelan romaanista voi lukea lisää mm. Sallan, Jossun ja Saran blogeista.

Rannela, Terhi: Scarlettin puvussa (Otava 2011)

Kansi: Pietari Posti (omassa kappaleessani nimi ei näy, mutta bongasin sen Saran tekstistä)

Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Kun Kujerruksia-blogissa heitettiin haasteeksi hypätä lavalle, en miettinyt kahta kertaa. Kirjaston näytelmähyllyllä jouduin sitten miettimään senkin edestä. Valinnanvaraa nimittäin oli. Olen opiskeluaikana lukenut jonkin verran klassikkonäytelmiä, joten ajattelin, että nyt voisin vaihteen vuoksi lukea jotakin uudempaa ja kotimaista. Valitsin Reko Lundánia. Mukaan nappaamani punainen nide sisältää kaksi Lundánin näytelmää, Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä. Molemmat näytelmät esitettiin KOM-teatterissa.

AKI Hei. Mä olen Aki Rinne, kohta 30 vee, vaimo Eija, kaks lasta, Pyry ja Lauha, DI...ei siis DJ...Se DI kuulostaa paremmalta kuin on, kemian tekniikkaa, ei siis mitään vuorineuvosputkee. Tää on mun koti. Rivarinpätkä Nöykkiössä. Kolme huonetta, keittiö, sauna, piha. Ei tässä taida mitään tän kummallisempaa... (AJE:n aloitusrepliikistä s. 11)

Aina joku eksyy kertoo Hanna Rinteestä, hänen elämästään, perheestään, alkoholismistaan, katumuksestaan. Hanna saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan. Sinne häntä tulevat tapaamaan hänen lapsensa, Liisa ja Aki, jotka joutuivat Hanna-äidin alkoholismin takia isän kasvatettaviksi. Takaumien, muistojen kautta päästään lähelle Hannaa ja saatetaan ymmärtää tai ainakin etsiä syitä siihen, miksi hänen elämänsä on kulkenut juuri niiden rastien kautta kuin se on kulkenut. Osansa saavat myös suunnistuksen ja muun urheilun kautta kovuutta lapsilleen opettanut Lauri-isä sekä Liisan ja Akin isä, Ripa.

Teillä ei ollut nimiä kertoo saman perheen tarinan, tällä kertaa Rinteen vesojen näkökulmasta. Millaista Liisan ja Akin elämä on upseeri-isän kanssa varuskunta-alueella ilman äitiä? Miten arjen äidittömyys vaikuttaa lapsiin? Entä miten lapset käsittelevät äidin alkoholismia? Kiinnostavaa on myös se, miten kuvataan muiden suhtautumista lapsiin, jotka asuvat yksinhuoltajaisän kanssa. Miten suhtautuu yhteiskunta, miten opettaja, miten kaverit? Ja lopuksi: miltä tuntuu, kun kotiin muuttaa nainen, joka ei ole oma äiti?

LIISA Aki?  

AKI Liisa? 

LIISA Onks jotain tapahtunut?

(TEON:n aloitusrepliikit s. 131)

Vaikka molempien näytelmien aiheet ovat vakavia, eivät ne ole synkkiä. Elämän kovuutta ei alleviivata ylen määrin vaan taustalta löytyy niin anteeksiantoa, toiveikkuutta kuin huumoriakin. Dialogi kulkee uskottavasti, todentuntuisesti. Pidin AJE:stä hieman enemmän. Molemmat ovat taidokkaita kuvia omasta ajastaan ja maailmastaan ja aiheestaan, mutta ehkä pääsin lähemmäs Hannaa. Vaikka voisikin kuvitella, että äidittömät lapset vetoaisivat äidin tunteisiin enemmän, mutta ei. Tai sitten vain pidin enemmän AJE:n rakenteesta takaumineen, nykyisine ja menneine haamuineen.

Näytelmät on lukenut myös Nanna lukumaratonillaan.

Hyppää lavalle -haasteen lisäksi osallistun näillä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, johon lisään oman alakategorian:)

Lundán, Reko: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä (Näytelmäkirjasarja WSOY 2002)

Kantaesitykset: 

Aina joku eksyy 28.10.1998 KOM-teatterissa

Teillä ei ollut nimiä 14.3.2001 KOM-teatterissa

Barbaarit tulevat tänään

MUURIT

Piittaamatta, säälimättä, häpeämättä he rakensivat

ympärilleni korkeat paksut muurit.

Ja nyt minä istun tässä toivottomana, kykenemättä

ajattelemaan mitään muuta: tämä kohtalo kalvaa mieltä,

minulla olisi ollut niin paljon tekemistä tuolla ulkona.

Kuinka en pitänyt varaani kun noita muureja rakennettiin?

Mutta minä en kuullut mitään, en muuraamista, en muurareita.

Huomaamattomasti he telkesivät minut maailman ulkopuolelle.

Konstantinos Kavafis on kreikkalainen runoilija, joka eli suurimman osan elämästään Aleksandriassa Egyptissä. Kavafis oli kuitenkin kiinnostunut oman kansansa menneisyydestä ja ammensi runoihinsa paljon Kreikan historiasta, aina antiikista saakka.

Barbaarit tulevat tänään -runokokoelman on koonnut Tuomas Anhava, joka on myös suomentanut kokoelmaan valitsemansa runot. Runoja edeltää Kavafisin elämää ja lyriikkaa käsittelevä C. M. Bowran essee "Konstantinos Kavafis ja kreikkalainen menneisyys", jonka on suomentanut Martti Anhava. Hänen käsialaansa on myös kokoelman lopusta löytyvä selityksiä ja taustatietoja tarjoava osasto. Aloitin lukemisen esseestä enkä oikein tiedä oliko se hyvä ajatus. Varmasti tarkoitus on, että se luetaan ensimmäisenä, mutta se vaikutti ehkä hieman liikaa runojen lukemiseen, tulkintaan, lukukokemukseen. Toisaalta runoista sai kyllä esseen avulla enemmän irti.

Anhava on valinnut kokoelmaan runoja Kavafisin koko uran ajalta mutta on keskittynyt ns. historia-aiheisiin runoihin. Nämä runot kertovat erilaisista Kreikan historiaa sivuavista aiheista: ihmisistä, jumalista, tapahtumista. Voisi kuvitella, että tällaiset suuria aikoja tai tapahtumia kuuvaavat runot olisivat mahtipontisia, näyttäviä ja jotenkin jumalallisia. Näin ei kuitenkaan ole vaan ne tuntuvat tavallisilta, helpoilta. Helppous on pelkästään näennäistä, sillä runoissa on aina syvempi kerros. 

NERON MÄÄRÄAIKA

Nero ei yhtään huolestunut, kun kuuli

mitä Delfoin oraakkeli oli vastannut:

"Varo seitsemääkymmentä ja kolmea vuotta."

Vielä oli runsaasti aikaa nauttia elämästä.

Hän on kolmenkymmenen. Määräajassa,

jonka jumala hänelle antoi, ehtii hyvin

valmistautua tulevaisiin vaaroihin.

Nyt hän palaa Roomaan, vähän väsyneenä,

mutta mieluisasti väsyneenä matkasta,

jonka päivät kuluivat kaikki nautinnoissa:

teattereissa, puutarhoissa, urheilukentillä...

iltoja Akhaian kaupungeissa...

ja etenkin alastonten ruumiitten ilossa...

Näin Nero. Ja Espanjassa Galba

salaa kokoaa ja harjoittaa armeijaansa,

Galba, vanha, seitsemänkymmenenkolmen. 

Minä pidin enemmän niistä runoista, jotka eivät suoraan käsitelleet mitään historiallista hetkeä. Yhteistä näille "toisille" runoille voisi olla ulkopuolisuuden ja toiseuden tunteet. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen, että luin tämän kokoelman. Myönnän että suuri osa runoista tausta-ajatuksineen meni minulta melko tehokkaasti ohi ja lukeminenkin kesti todella kauan. Silti koen saaneeni jotakin: uusia näkökulmia historiaan, välähdyksiä siitä millaisia historialliset henkilöt ja tapahtumat olisivat voineet olla, erilaisia ajatuksia ulkopuolisuudesta, kaunista ja harkittua kieltä. Nämä runot olisivat varmasti parhaimmillaan ääneen luettuina, lausuttuina.

Kavafis, Konstantinos: Barbaarit tulevat tänään (Seitsentähdet, Otava 2005)

Suomentanut ja koonnut Tuomas Anhava

Johdantoessee: C. M. Bowra: "Konstantinos Kavafis ja kreikkalainen menneisyys" ("Constantine Cavafy and the Greek Past" teoksesta The Creative Experiment 1948)

Johdantoesseen suomentanut ja selitysosaston laatinut Martti Anhava

Sininen linna

Jollei eräänä toukokuun aamuna olisi satanut, olisi Valancy Stirlingin koko elämä ollut aivan toisenlainen. Hän olisi mennyt sukulaistensa kanssa täti Wellingtonin kihlajaiskekkereihin, ja tohtori Trent olisi mennyt Montrealiin. Mutta silloin satoi, ja nyt saatte kuulla, mitä hänelle sen johdosta tapahtui. (Aloituskappale s. 5)

Valancy Stirlingin elämä muuttuu tuona sateisena päivänä, kun hän saa kuulla, että hänellä on enintään vuosi elinaikaa. Siihen saakka niin sävyisä ja tottelevainen tytär muuttuu ja alkaa tehdä asioita oman päänsä mukaan, onnellisuutta tavoitellen. Hän sanoo vastaan äidilleen ja muille häntä kiusaaville sukulaisilleen ja vähät välittää tuon ajan sopivaisuussäännöistä.

Irtiotto suvusta auttaa Valancya löytämään itsensä, mutta hän löytää samalla paljon muutakin: rakkauden, ystäviä ja sinisen linnan, johon hän mielikuvituksessaan on aina paennut. L. M. Montgomeryn Sininen linna on romaani itsenäistymisestä ja itsensä löytämisestä, rakkaudesta ja onnellisuudesta mutta myös kodista. Onko koti aina sukulaisten luona vai voiko se olla jossakin muualla? Onko se paikka vai mielentila? Mikä tekee kodista kodin?

Uppouduin Siniseen linnaan niin, etten olisi malttanut laskea sitä kädestäni. Jokin siinä viehätti erityisen paljon. Pidän tavattomasti Montgomeryn kerronnasta, kielestä ja ajankuvasta. Silti ehkä eniten miellytti kirjan tunnelma. Parhaimpia hetkiä romaani tarjoaa erilaisten sukutapaamisten muodossa, mutta myös Valancyn ajatusten sekä luonnon ja ympäristön kuvailu on taidokasta.

Sininen linna on ihana! Aion ehdottomasti hankkia sen omaan hyllyyni Anna-kirjojen viereen. En tosin tällä kannella...

Pika-arvioiden sarja jatkuu, joten käy kurkkaamassa mitä ovat Sinisestä linnasta kirjoittaneet esimerkiksi marjis, Liisa, Satu ja Sonja.

Montgomery, L. M.: Sininen linna (Karisto 1987 [1969])

Englanninkielinen alkuteos: The Blue Castle (1926)

Suomentanut A. J. Salonen
Kansi: ?

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Lukumaratonilla lukemani John Boynen Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on ihana mutta surullinen, taianomainen satu, jossa käsitellään vaikeita asioita. Tämä oli ehdottomasti toiseksi paras maratonkirja! Kirja on kirjastossa hyllytetty lastenkirjoihin, mutta yksi tämän romaanin hienouksista on, että se antaa valtavasti oli lukija sitten minkä ikäinen tahansa.

Nooa Notkoniitty lähti kotoa aikaisin aamulla, ennen kuin aurinko nousi, ennen kuin koirat heräsivät, ennen kuin kaste oli lakannut lankeamasta niityille. (Aloituskappale s. 7)

Nooa karkaa kotoa, koska haluaa löytää oman tiensä eikä hän mielestään myöskään ole kahdeksanvuotiaaksi saavuttanut riittävästi. Karkumatkan aikana selviää, että syy kotoalähtöön taitaa olla jokin aivan muu. Se on asia, jota pienen pojan täytyy katsella hieman kauempaa, jotta sen ymmärtäisi eikä sitä sittenkään ymmärrä. Karkaaminen tuo uutta perspektiiviä ja loppujen lopuksi Nooa tietää mitä tehdä. Miettimistukea antaa vanha mies lelukaupassa, jonne Nooa matkallaan päätyy.

Tarinan alussa kaikki vaikuttaa tavalliselta, mutta pikkuhiljaa kertomus saa taianomaisia piirteitä. Boyne ammentaa paljon länsimaisesta satuperinteestä puhuvine puineen ja eläimineen, taikakauppoineen, tarinan rakenteesta puhumattakaan. Hän nostaa esille erityisesti yhden sadun, johon tarina lopulta nojaa. Nooan tarina on silti aivan omansa, omanlaisensa. Viime aikoina on muuten - etenkin elokuvamaailmassa - ilmestynyt useampikin eri satujen toisinto tai muunnos (esim. Lumikki ja metsästäjä).

Sadun siivillä Nooan matkassa ovat kulkeneet myös Katja, Linnea ja Maija.

Boyne, John: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Noah Barleywater Runs Away (2010)

Kuvittanut Oliver Jeffers

Suomentanut Laura Beck

Taitto: Taina Leino / Vitale

Ps. Arvioni on tällä kertaa melko pikainen, sillä yritän kovasti saada luettujen mutta blogiin tuomattomien pinoa pienemmäksi. Villasukka kirjahyllyssä ehdotti pika-arvioita kommentissaan edelliseen postaukseeni, ja sovellankin nyt hänen vinkkiään tällä tavalla.

Kesän luetut eli suunnitelmista ja niiden toteutumisesta

En olekaan pitkään aikaan listannut lukemiani - itse asiassa koko kesänä, joten tässäpä tulee sitten kesän kirjallinen elämäni yhdessä postauksessa. Kesällähän tarkoitan kesä-, heinä- ja elokuuta, vaikka säiden puolesta elokuuta ei hyvällä tahdollakaan ole voinut enää kesäksi kutsua.

Käväisin toukokuun lopussa hakemassa kirjastosta ison kasan luettavaa koko kesää silmällä pitäen. Ja saatoinpa käydä pari kertaa sen jälkeenkin.. Suunnitelmat eivät ihan toteutuneet. Osa kirjoista piti palauttaa ennen kuin niihin ehdin tarttua, osa ei sitten kiinnostanutkaan tällä kertaa. Jotakin sain kuitenkin luettua. Kaikki lukemani eivät ole toukokuun listalta, sillä vaikka paljon teen listoja ja suunnittelen, niin aina on matkassa pari muuttujaa.

Lomailin kesäkuun lopussa, mutta ennen sitä ehdin ratkoa rikoksia, pohdiskella puutarhanhoitoa ja lukea hienoa kotimaista fantasiaa: 

sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita
Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani - mietteitä puutarhanhoidosta 
Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kreikan-matkalla luin kolme ja puoli kirjaa (Sudenkorennon luin siis kotona loppuun).

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät
Jean Kwok: Käännöksiä
Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä 
Diana Gabaldon: Sudenkorento 

Yleensä ehdin parin viikon lomareissulla lukea muutaman kirjan enemmän, mutta tällä kertaa kirjat olivat melko paksuja - ja lomaseurana oli eräs yhdeksänkuinen vauhdikas viikari. 


Kotiin palattuamme jatkoimme vielä lomailua, ja sain vihdoin viimein luettua Kazantzakisin klassikon, jonka lukeminen ei ollut ollenkaan helppoa ja olin sotareportterin mukana Balkanilla:

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa 

Miehen loma antoi aikaa ja tilaisuuden kokeilla sellaista hullutusta kuin 24 tunnin lukumaraton, jonka aikana ehdin lukea viisi kirjaa:

Ilmari Kianto: Punainen viiva
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Kate Chopin: Herääminen 
John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Jeanette Winterson: Intohimo 

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste saavutti minutkin - kiitos Marian:

Carol Shields: Rakkauden tasavalta 

Nyt elokuussa olenkin sitten yrittänyt saada kirjastopinoa pienemmäksi:

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita 
Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa 
Guy Delisle: Shenzhen-sarjakuva
Guy Delisle: Pjongjang-sarjakuva
Maarit Verronen: Kulkureita & Unohtajia -novellikokoelma 
L. M. Montgomery: Sininen linna 
Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään -runokokoelma
Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä. Näytelmiä

Jotenkin olen siinä myös onnistunut, sillä enää taitaa vain vaivaiset viisi kirjaston kirjaa odottaa lukemista (3 nuortenkirjaa, 1 Montgomery ja 1 Isomäki). Näin ainakin siihen asti, kunnes taas käväisen (ihan vähän vaan) kirjastossa.

Luin kesän aikana 23 kirjaa, mikä tekee aika monta kirjaa per kuukausi enemmän kuin tavallisesti. Kesällä tulee aina luettua hieman enemmän kuin muulloin. Yksikään lukemani kirja ei ollut huono, mutta muutama oli melko loistava. Parhaita hetkiä tarjoilivat Turtschaninoff, Heikura, Sinisalo, Revis, Delisle, Verronen ja Montgomery.

Olen tässä viimeisen parin kuukauden ajan potenut pienoista "blogiahdistusta". Kirjoista kirjoittaminen ja niistä mielipiteiden muodostaminen on tuntunut kovin vaikealta. Siksi viisi kirjaa odottelee vielä työpöydällä pinossa vuoroaan tulla arvostelluiksi tai edes muistiin merkityiksi. Olisi nimittäin kiva, että niistä osaisi sanoa jotain muutakin kuin "ihan ok", "pidin/en pitänyt".

Syksyn lukusuunnitelmiin palaan piakkoin.