Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Ostin Sofi Oksasen uutuuden, Kun kyyhkyset katosivat, jo heti sen ilmestyttyä, mutta kaikki siihen liittynyt hypetys piti minut kirjasta tähän asti erossa. Odotukseni olivat Puhdistuksen jälkeen melko kovat. Toisaalta niin kovin moni on keskusteluissa kertonut, ettei pitänyt tästä romaanista ollenkaan. En vielä tähän päivään mennessä ole lukenut yhtään Kyyhkysiä arvioivaa tekstiä, joten en tiedä, mitä siitä on kirjoitettu.

Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:

- Me emme tapaa enää koskaan. (Epilogin aloitus s. 7)

Kun kyyhkyset katosivat kertoo tarinan kahdesta ajasta, joista ei paljon ole kirjoitettu tai kerrottu. Edgar, Roland ja Juudit yrittävät selviytyä parhaansa mukaan ensin 1940-luvun alussa Neuvostoliiton miehityksestä, sen jälkeen kansallissosialistisen Saksan miehityksestä ja vielä lopulta taas Neuvostoliiton tiukassa valvonnassa 60-luvulla. Jokainen heistä pyrkii selviytymään hengissä. Yksi tekee sen yrittämällä sopeutua kulloisenkin miehittäjän toiveisiin häivyttämällä taustansa ja tuhoamalla jopa itselleen läheisiä ihmisiä päästäkseen tavoitteeseensa. Yksi toimii vastarintaliikkeessä ja elää maan alla, piilossa. Yksi elää yhä uudelleen kerran koettua rakkauttaan, valitsee puolensa ja toimintatapansa tunteella, aina rakastamiensa ihmisten parhaaksi tai heidän toiveidensa mukaan mutta myös itseään ajatellen.

Takakannessa kirjan kerrotaan olevan kuvaus eräästä surullisesta avioliitosta. Minusta kirjassa on kuitenkin kyse jostakin muusta. Onhan se toki avioliittokuvaus - jos kyseistä miehen ja naisen suhdetta voi avioliitoksi kutsua. Ennen kaikkea Oksanen kertoo siitä, millaista on elää miehitetyssä maassa ja millaisia asioita ihminen tekee (tai on valmis tekemään) selvitäkseen erilaisissa tilanteissa. Kirjassa etenkin Edgar on kuvattu opportunistina, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan itse selviää. Edgar on hahmo, johon samaistuminen on todella vaikeaa, ellei jopa täysin mahdotonta. Hän on suoraan sanottuna kuvottava, paha mies. Hänen toimensa eivät ole hyväksyttäviä eivätkä oikeastaan edes ymmärrettäviä, vaikka hankalan tilanteenkin ottaa huomioon. Juudit ja Roland tekevät valintansa hyväksyttävämmistä syistä. Toisaalta Edgarin hahmo on kirjassa tärkeä ja näyttää yhden tavan toimia kriisitilanteissa.

Romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: vaikea. Minulla oli aluksi suuria hankaluuksia päästä tarinaan mukaan. Oli liian vaikea ymmärtää kuka oli kuka, kenen näkökulma ja mikä aika milloinkin oli kyseessä. Oli liian vaikeita sanoja, liian vaikea rakenne, liian vaikeaa asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos en olisi luvannut lukea kirjaa, olisin varmasti luovuttanut ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, että oli pakko. Pääsin mukaan kirjan maailmaan ja ideaan jossain sadannen sivun tienoilla. 

Alussa ärsytti ehkä eniten kieli, jossa oli liikaa yritystä runollisuuteen, liikaa ihmeellisiä kielikuvia, jotka eivät mielestäni tuoneet tarinaan mitään lisäarvoa. Onneksi kieli tasoittui loppua kohti. Lopussa itse asiassa nautin tekstistä, sen poljennosta ja sen luomasta tunnelmasta.

Jouduin viimeisen sivun luettuani palaamaan vielä kerran romaanin alkuun, jotta sain varmistuksen sille, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Lukijalle paljastetaan koko ajan melko taloudellisesti ja kyky koota annetuista vihjeistä järkevää kokonaisuutta on tarpeen. Kirjassa pelataan näkökulmilla ja aikatasoilla, joista jokaisessa lukija saa tietää ihmisistä jotakin uutta. 

Kun kyyhkyset katosivat on vaikeudestaan huolimatta hyvä ja taidolla rakennettu teos.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012)

Kansi: Mika Perkiökangas

Ostettu omaan hyllyyn

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan blogisuosio on pitänyt minut tähän asti erossa miehen tuotannosta. Tai no, onhan hyllyssäni ollut yksi teos, Katoamispiste, mutta en ole halunnut sitä lukea. Siihen on syynä se, että välttelen kirjoja, joita yleisesti hypetetään. Haluaisin nimittäin lukea ilman ennakko-odotuksia. Toisinaan on myös niin, etten juurikaan välitä näistä suuren suosion saavuttaneista kirjoista. Haahtelan kohdalla tilanne oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että hänen kirjoistaan ja kirjoitustyylistään oletin jopa pitäväni. Ajattelin hänen olevan minun kirjailijani.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää. (Aloituskappale s. 7)

Kohtaaminen ranskalaisen naisen kanssa Bulevardilla muuttaa päähenkilön elämän suunnan. Mies onkin ollut hieman hukassa. Ottanut vastaan potilaitaan mutta prosessoinut samalla itse eroaan, mikä ei kuitenkaan ole edennyt. Nainen esittelee mysteerin, johon liittyy hänen kadonnut ex-miehensä ja suomalainen edesmennyt kirjailija Raija Siekkinen. Kukaan ei sano miehelle, että hänen pitäisi sekaantua asiaan, mutta hän tulee silti sekaantuneeksi. Ei osaa jättää mieltään kiihottavaa , hypätä pois tarinasta kesken kaiken.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, sillä Raija Siekkisen elämä on totta. Kaikki muu voisi olla totta. Fyysisesti kirja on pieni, mutta se sisältää niin paljon. Parasta on tunnelma. Verkkainen, mutta paljonpuhuva. Mutta myös tarina. Miten se on rakennettu, hiljalleen, vähitellen avautuvaksi.

Olen jokseenkin sanaton, mutta kyllä.

Kyllä. Haahtela on minun kirjailijani. 

Haahtela, Joel: Katoamispiste (Otava 2010)

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Ostettu omaan hyllyyn 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale

 

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

"Jack! Hey, Jack! Wake up, there's someone to see you."

"Ohhhh... go away, Martin. I'm dead."

The man on the bed didn't bother to face Martin in the doorway or even open his eyes. Instead, he rolled to his left and curled up. Undeterred, Martin rushed to the bed and shook Jack with vigor, then bounced back to the doorway and swayed hanging on the doorframe, knees bent.

"Jack!" Martin wasn't about to give up so easily. "I think you want to see who came in today." (Aloitus s. 4)

Jos Heikki Hietala ei olisi ottanut minuun blogini kautta yhteyttä, en varmaan olisi koskaan tullut lukeneeksi hänen Tulagi Hotel -romaaniaan. Liekö olisin siitä koskaan kuullutkaan. Pohdin jonkin aikaa, otanko kirjan luettavakseni, sillä minulla oli ennakkoluuloni. Esimerkiksi siitä, että suomalainen kirjailija kirjoittaa englanniksi. Voisiko muka kirjoittaa niin hyvää englantia, ettei ei-natiiviutta huomaa? Hietalan englanti on (totta kai) sujuvaa, onhan kirjan kustantajakin englanninkielinen. Lukemiseni ei sitten niin sujuvaa ollutkaan, sillä matka kirjan ensimmäisen virkkeen alusta viimeiseen pisteeseen otti lähes kaksi kuukautta.

Jack McGuire on sotaveteraani, toisen maailmansodan lentäjä. Sodan jälkeen hän ei tunne kuuluvansa minnekään - ei ainakaan kotitilalleen - joten hän etsii itselleen uuden kodin. Hän löytää sen Salomonsaarilta, sodanruntelemista maisemista, itselleenkin sodan ajoilta tutuista. Sinne hän perustaa armeijan ylijäämätavaraa hyödyntäen Tulagi Hotelin. Jackin maailma järkkyy, kun hänen luokseen saapuu yllättäen hänen sodassa kuolleen ystävänsä vaimo, Kay. Eihän Jack edes tiennyt Donilla vaimoa olevan. Kay tulee tapaamaan Jackiä, koska haluaa tietää, mitä Donille tapahtui, millainen tämän viimeinen lento oli.

Kirjassa operoidaan oikeastaan kolmella aikatasolla. Nykyhetken lisäksi kerrotaan sekä Jackin lapsuudesta että sota-ajasta. Suurimpia ongelmia koin lukiessani sota-ajasta. Ymmärrän, että se on tärkeä esimerkiksi Donin henkilökuvan muovaamisessa. Toisaalta tarinan kannalta on myös tärkeä ymmärtää, millaisena Jack sodan koki, mitä hän näki. Sillä sen takia hän on sellainen kuin on. Rikkinäinen.

En oikeastaan tiedä, mistä vaivalloinen lukemiseni johtui. Kirja ei nimittäin millään muotoa ole huono. Henkilöhahmot ovat uskottavia. Tosin saarella asuvat ihmiset, Jackin todelliset ystävät, jäävät etäisiksi. Jos kirja olisi naisen kirjoittama, Jackin ja Kayn tarina olisi ehkä saanut toisenlaisen lopun (rankka yleistys, tiedän!). Toisaalta loppu on tällaisenaan perusteltu muttei ennalta-arvattava.

Kerronta on paikoin kuin historioitsijan kynästä, mekaanista, ei kovin kaunokirjallista. Se ei lennä, se ei solju. Mekaanisuus voisi viitata myös lentokonemekaniikkaan, joka on vahvasti esillä kirjassa. Onhan lentokoneilla keskeinen sija, koska kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin lennostoon. Hietala osoittaa tietämyksenä aiheesta, mutta minä en lukijana saanut lentokoneiden kuvauksesta ja niiden teknisten tietojen esittelystä juuri mitään. Menin sekaisin esimerkiksi jo eri konetyypeistä ja niiden nimityksistä. Moneen kertaan kirjassa tulee toki esille se, että kaikki on kiinni siitä, miten tekniikka toimii. Monta kertaa elämä on sen - ja tietysti lentäjän taitojen - varassa.

Tulagi Hotel kertoo, millaista sodankäynti oli Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa. Se kertoo, miten sota vaikuttaa ihmisiin, jokaiseen erilailla. Se kertoo yhden tarinan siitä, miten sodan aiheuttamat arvet saa haalenemaan. Ja useamman siitä, miten haavat eivät arpeudu.

Tulagi Hotelista muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Nenä kirjassa, Hys, äiti lukee nyt! ja Kujerruksia -blogeissa.

Hietala, Heikki: Tulagi Hotel. A World War II Romance (Fingerpress 2012)

Kansi: Matt Stephens

E-kirja

Arvostelukappale 

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Luin elokuun lopun nuortenkirjoja ja niistä olisi vielä yhdestä kirjoittamatta. Nuortenkirjateema loppui vähän kesken, koska eräs syksyn uutuuskirja poltteli niin paljon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt palailen vielä Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanin tunnelmiin.

Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla. (Aloituskappale s. 5)

Isla, Seela, Jemina ja Hertta ovat parhaat ystävykset, jotka juoksevat ja treenaavat yhdessä 4x100 metrin viestiä. Koska he viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä, on suuri järkytys, kun Jemina ilmoittaa muuttavansa pois paikkakunnalta. Sen lisäksi että tytöt menettävät yhden parhaista ystävistään, heidän viestijoukkueensa menee uusiksi. Jeminan tilalle tulee heitä nuorempi Siri, jota kaikki pitävät outona. Siri saa sekoitettua pakkaa ja herättää jokaisessa tytössä jonkinlaisia tunteita - joko negativiisia tai positiivisia.

Kurosen kirja on "helppo" ja nopeatempoinen. Tapahtumat pyörivät koulun ja juoksun ympärillä, mutta mukana on myös erilaisia tunteita, erilaisia suhteita ja erilaisia aikuisia, hyviä ja pahoja. Kaikki tapahtuu todella nopeasti, eikä asioita juuri jäädä pohdiskelemaan. Silti 4 x 100 on varmasti mukava kirja kohdeyleisölleen.

Kuronen, Kirsti: 4 x 100 (Karisto 2013)

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale