Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia

Harvoin käy niin, että tulee luettua koko trilogia yhteen menoon, kaikki kirjat perätysten. Useinhan ei kaikkia kirjoja saa samaan aikaan käsiinsä. Ja vaikka sarja olisi vanhakin, niin pitäähän sitä ensin yhdellä kokeilla kolahtaako. No, nyt kolahti norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia niin, että luin kaikki kirjat peräkkäin. Olin kerännyt ne omaan hyllyyni, niin olivat kätevästi saatavilla.

Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt kertovat Neshovin perheen ja tilan tarinan. On Anna-äiti, Tormod-isä, veljekset Tor, Margido ja Erlend ja Torin tytär Torunn. Jotain on kuitenkin pielessä, kun nelikymppinen Erlend ei ole käynyt kotitilallaan yli kahteenkymmeneen vuoteen eikä Margidokaan seitsemään. Torunn käy sukutilalla ensimmäisen kerran vasta lähes nelikymmenvuotiaana.

Kun puhelin soi puoli yhdeltätoista sunnuntai-iltana, hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse. Hän tarttui kaukosäätimeen ja madalsi ääntään. Televisioruudussa näytettiin reportaasia al-Qaidasta. (Berliininpoppelit, aloituskappale s. 11)

Berliininpoppelit on trilogian avausosa. Se esittelee Neshovin tilan ja väen. Vahvatahtoinen Anna on elänyt tilalla miehensä Tormodin ja tilaa jatkaneen poikansa Torin kanssa. Lypsykarja on Annan tahdosta vaihdettu sikoihin, joihin Tor on hellyyttävän kiintynyt ja joilla on tarinassa keskeinen osa. Margido työskentelee hautausurakoitsijana. Erlend on muuttanut Kööpenhaminaan, jossa elää hulppeata elämää kumppaninsa Krummen kanssa. Torunn taas asuu Oslossa ja työskentelee eläinklinikalla eikä ole juuri suonut ajatustakaan isälleen tai muulle suvulleen, jotka ovat pysyneet poissa koko hänen elämänsä ajan. Kaikki kuitenkin kerääntyvät Neshovin tilalle Bynesetiin, kun Anna joutuu halvauksen kourissa sairaalaan. Jokainen perheenjäsen joutuu kohtaamaan vaietuimman salaisuuden ja pohtimaan omaa menneisyyttään ja suhdettaan perheeseen.

Luin Berliininpoppeleita ilolla, vaikka itse kirja ei iloinen olekaan. Aluksi ajattelin, ettei tarina sikatilasta voisi millään kiinnostaa minua, mutta se veikin täysin mukanaan. Se johtuu toki pitkälti hyvästä kielestä ja tavasta, jolla tarina on rakennettu. Pidin myös siitä, että tarinassa on monta erilaista henkilöä, joista kukaan ei jää "pinnalliseksi". Tarinaa kerrotaan vuorotellen veljeksistä jokaisen sekä Torunnin näkökulmasta. Lukija pääsee henkilöiden nahkoihin ja ajatuksiin, tutustuu näihin, tulee melkein ystäväksi. Sama jatkuu kaikissa kolmessa osassa. 

Torunn ei yleensä koskaan herännyt näin aikaisin. Hän makasi silmät sepposen selällään makuuhuoneen pimeydessä ja kuunteli isän ääniä. (Erakkoravut, aloitus s. 5)

Toisessa osassa, Erakkoravuissa, Neshovit joutuvat taas uuteen tilanteeseen, kun Tor loukkaa itsensä niin, ettei pysty hoitamaan tilaa. Torunn rientää paikalle uudelleen auttaakseen isäänsä sikalan hoidossa. Isä yrittää myös saada Torunnin ymmärtämään, että Neshovin tila on jossain vaiheessa tämän. Tila on kuitenkin huonossa kunnossa eikä kovinkaan kannattava. Isän eläkkeelle jäämiseen on kuitenkin vielä aikaa, joten Torunn ei oikeastaan jaksa suoda tilan omistajuudelle montaakaan ajatusta.

Hän löysi vapaan paikan melkein Søndre gaten alkupäästä, kiepautti autonsa siihen, sammutti moottorin ja jäi sitten istumaan tuijottaen eteensä. Näkökenttään ilmaantui vanha mies. (Vihreät niityt, aloitus s. 13)

Päätösosa, Vihreät niityt, vie tarinan päätökseen, joka on erilainen kuin odotin. Etenkin Torunnin kohdalla, mutta muutkin henkilöt joutuvat tekemään päätöksiä, jotka muokkaavat heidän elämäänsä paljon. Enempää en oikeastaan voi tapahtumista kertoa, jotta en tulisi pilanneeksi kenenkään lukunautintoa. Sen verran voin vielä sanoa, että viimeinen osa oli oikeastaan minulle näistä kolmesta se, josta pidin vähiten. Ehkä sen takia, ettei tarina edennyt odotuksieni mukaan. Vaikka toisaaltahan kirjailija on silloin onnistunut yllättämään lukijansa.

Neshovin perheen tarina kertoo juurien ja oman perheen tärkeydestä. Kaikilla on juuret jossakin ja ne vaikuttavat vahvasti elämään, vaikka ne yrittäisi kieltää kokonaan. Tarina kertoo myös oman itsensä löytämisestä. Joillakin se kestää kauemmin kuin toisilla. Toisaalta kirjoissa, etenkin päätösosassa, käsitellään sitäkin, miten jokaisesta ihmissuhteesta yritetään etsiä ne omien päämäärien saavuttamisen mahdollistavat puolet. Erlend ja Margido ovat karttaneet Neshovin tilaa pitkään, mutta Torunnin kautta he molemmat yrittävät hyötyä tilasta omalla tavallaan.

Neshovin perhekuviot tempaisivat minut mukaansa tosiaan niin, että luin trilogian kirjat peräkkäin. Se on harvinaista, joten kirjojen täytyy olla hyviä. Ja niin ne minun mielestäni ovatkin.

Ragde, Anne B.: Berliininpoppelit (Tammi 2010 [2007])

Norjankielinen alkuteos: Berlinerpoplene (2004)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Saatu opetilaisuudesta

Ragde, Anne B.: Erakkoravut (Tammi 2008)

Norjankielinen alkuteos: Eremittkrepsene (2005)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä

Ragde, Anne B.: Vihreät niityt (Tammi 2010 [2009])

Norjankielinen alkuteos: Ligge i grønne enger (2007)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!

Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)

Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu 

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Oi ihana kesäloma! Ensimmäinen kirja on jo luettu, vaikka lukuaikaa ei varsinaisesti ihan hirveästi olekaan enempää kuin arkena. Opettajatar kuitenkin hengittää jo vähän vapaammin.

Tämän kesän ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Heidi Könkään Hyväntekijä, koska se pokkarina hyllystäni löytyi (projektina on tänä kesänä lukea pääsääntöisesti omasta hyllystä) ja tämänhetkiseen olinpaikkaani pystyin ottamaan vain pokkareita mukaan. Ja vieläpä sellaisia pokkareita, jotka voin suuremmitta tuskitta tänne jättää, kun lähden kotiin. Köngäs on minulle kirjailijana vieras. Olen toki kuullut hänestä (esim. Poplaarin Pekka on hänestä toisinaan puhunut) ja muutenkin. En vain ole tullut lukeneeksi. Kiinnostunut olen kuitenkin hänen tuotannostaan ollut ja odottanut, että joku hänen kirjansa tulee vastaan oikealla hetkellä. Sen takia nappasin Hyväntekijän mukaani, kun sen työpaikkani kierrätyspisteessä huomasin.

Mies istuu ikkunapöydässä kirja edessään, lasi tyhjänä, ei enää tilaa. Hän on syönyt paistetut ahvenfileet, juonut kaksi pulloa olutta, kahvin ja yhden kalvan. Hän ei enää tilaa, muttei vielä lähde. Kello tulee yksitoista, keittiö meni puolelta kiinni, nurkkapöydässä viiden hengen seurue tekee jo lähtöä. (Aloituskappale s. 7)

Kirja alkaa ja päättyy samaan kohtaukseen. Päähenkilö Alma on työpaikallaan ravintolassa ja yhdessä hänen pöydistään istuu mies, joka selvästi tahtoo häneltä jotakin. Mies on Juhani, maailmanparantaja, Afrikassa työskentelevä lääkäri, joka ei osaa pysähtyä, jäädä paikoilleen. Alma sen sijaan on paikoillaan. Hänen elämänsä pyörii Helsingissä yhtä ja samaa neliötä: töihin Mäkelänkadulle, kotiin Arabianrantaan, töihin Koskelaan, vanhempien luo Laajasaloon. Alman avioliitto on päättynyt pettymykseen ja eroon, minkä jälkeen hän on sinnitellyt yksinhuoltajana ja asuntolainan vuoksi kahdessa työssä. Vanhempiensa luona Alma ramppaa hoitamassa sairasta äitiään, koska isä ei aina jaksa.

Alma valitsee Juhanin yhdeksi yöksi, mutta vastoin odotuksia mies opettaakin hänelle, miltä ikävä tuntuu ja mitä se todella on. Kumpikaan ei lupaa mitään, mutta kumpikin odottaa, kärsii, ikävöi. Romaani ei kerro kuitenkaan pelkästään Alman ja Juhanin suhteesta vaan monenlaisista ihmissuhteista. On Alman vanhempien välinen suhde. Alman suhde vanhempiinsa - tai oikeastaan äidin kautta isään, joka on aina ollut temperamenttisuudessaan pelottava ja tyrannisoiva. Alman suhde poikaansa Sakuun. On Saku ja tämän tyttöystävä Nekku. On Alma ja lohtuhoito Nylander. Alma ja ystävät, lapsuudenystävä Keksi ja työkaveri Piko. 

Romaanin nimi Hyväntekijä ei kerro vain Juhanista, joka työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä lääkärinä Afrikassa. Hyväntekijyyden kun voi ymmärtää melko laajana käsitteenä. Alma on itse asiassa melkoinen hyväntekijä itsekin. Hän hoitaa oman poikansa lisäksi myös vanhempiaan. Isä on äidin pääasiallinen omaishoitaja, mutta Alma auttaa aina kun siihen pystyy. Hän on oikeastaan unohtanut omat tarpeensa kokonaan, koska kaikki aika menee töissä, jotta pojalla olisi katto pään päällä ja ruokaa, ja äitiä hoitaessa. Voisi myös ajatella, että loppujen lopuksi Alma ja Juhani tekevät toisilleen hyvää.

Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin mukaan Könkään lauseiden rytmiin ja sisälle tarinaan. Matkaan päästyäni tarina ja kerronta kuitenkin vetivät mukanaan, vaikka kulku välillä vähän töksähtelikin, ja kirja tuli luettua melko nopeasti. Minulle kirja oli aivan uusi tuttavuus, en muista lukeneeni siitä aikaisemmin mitään. On siitä kuitenkin kirjoitettu monessakin blogissa, kuten Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, P. S. Rakastan kirjoja ja Täällä toisen tähden alla -blogeissa.

Köngäs, Heidi: Hyväntekijä (Otava/Seven 2007 [2006])

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Etukannen kuva: Suomen kuvapalvelu Oy