Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan kevään uutuusromaani Punainen kuin veri on menestynyt hyvin. Se on saanut paljon näkyvyyttä: siitä on kirjoitettu niin lehdissä kuin blogeissakin. Kaikkein upeinta on, että kirjan käännösoikeudet on ostettu jo moneen maahan. Nyt vain Lumikki-trilogialla maailmaa valloittamaan!
 

Kuva: Tammi

Ihastuin Simukan kirjaduoon, Jäljellä ja Toisaalla, joten oli itsestään selvää, että lukisin myös tämän uuden trillerisarjan. Vaikka harvoin jännityskirjallisuutta luen, niin luotin siihen, että Simukka tietää, mitä tekee. Ja niinhän hän toki tietääkin.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhallisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. (Aloituskappale s. 9)

Punainen kuin veri aloittaa siis uuden nuorille suunnatun jännitystrilogian, jonka muut osat ilmestyvät elokuussa ja ensi vuoden alussa. Kirjan päähenkilönä on lukiolaistyttö Lumikki Andersson, joka sotkeutuu tahtomattaan kansainväliseen rikosvyyhtiin. Lumikki on yksinäinen susi, omassa kämpässään isossa kaupungissa asuva, erilainen nuori.

Kaikki alkaa kun Lumikki löytää koulun pimiöstä kuivumassa olevia seteleitä. Tämä löytö vie hänet keskelle petosten kierrettä, upeisiin rikollispomon juhliin ja lopulta keskelle lumihankea, monta kertaa hengenvaaraan. Simukka vyöryttää tapahtumia juuri niin sopivasti, ettei lukija hengästy. Tällaista ei tavalliselle lukiolaistytölle tapahdu, mutta silti juoni ei tunnu epäuskottavalta. Juoni tarjoaa myös koukkuja, joiden takia lukemista haluaa jatkaa koko ajan eteenpäin - ja vauhdilla.

Lumikki on romaanin kiinnostavin henkilö monestakin syystä. Muut tuntuvat hänen rinnallaan statisteilta, ei-tärkeiltä. Lumikki on erilainen, valovoimainen. Jo kirjan tapahtumahetken Lumikki on mielenkiintoinen, mutta lukija saa pikkuhiljaa vihjeitä myös siitä, mitä Lumikille on aikaisemmin tapahtunut. Minun mielenkiintoni nämä vihjeet ainakin herättivät. Tyttö on ainakin joutunut kestämään järjestelmällistä koulukiusaamista pitkään ja kokenut ilmeisesti paljon muutakin. Toivon, että jatko-osissa raotettaisiin Lumikin menneisyyden verhoa hieman enemmän.  

Käy kurkkaamassa trilogian nettisivut!

Simukka, Salla: Punainen kuin veri (Tammi 2013)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit

Helsingin Sanomat kyselee lukijoiltaan viittä 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Kyselyyn vastaajan pitäisi myös perustella, miksi juuri nämä. Muutama kirjabloggaaja on jo oman listansa julkaissut, ja ajattelin liittyä joukkoon oman listani myötä.

2000-luvun viisi parasta kotimaista romaania ovat mielestäni:

1. Sofi Oksasen Puhdistus, koska sen tarina on koskettava ja vahva, omaääninen. Koska se kertoo tarinan, jollaista ei vielä ollut kerrottu. Koska minä muistan ja tunnen sen edelleen.

2. Kjell Westön Missä kuljimme kerran, koska tämän kirjan luettuani rakastuin Helsinkiin, 1920-lukuun ja Westön tapaan kertoa. Koska romaani kertoo suuren tarinan.

3. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, koska tarina rakentuu taitavasti ja kokeilevasti moniäänisyyden kautta. Koska tarina on kaunis ja surullinen.

4. Salla Simukan Jäljellä, koska tämä kirja oli yksi viime vuoden huikeimmista lukukokemuksista. Koska nuortenkirjallisuus voi olla samalla viivalla "aikuisten kirjallisuuden" kanssa ja vetää sille vertoja.

5. Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, koska voin mielessäni palata milloin vain pääkaupunkimme alla sijaitsevaan Alistadiin ja antautua huimaan seikkailuun. Koska kotimainen fantasia on taidokasta ja loistavaa.

Ohjeissahan ei rajata nuortenkirjallisuutta äänestyksen ulkopuolelle, joten totta kai listaltani sitä löytyy! Mutta olipahan hankalaa. Näemmä nostan tärkeimmäksi kriteeriksi hyvän, vahvan ja koskettavan tarinan. No, siitä minä kirjan muistan ja hyvän tunnistan. Monta upeaa romaania jäi listan ulkopuolelle, koska kaikkia ei voi valita viiden parhaan joukkoon. Mennään nyt tällä.

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Minna Canth on ollut pitkään eräs kotimaisista lempikirjailijoistani. Ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan kirjoittaa aiheista, joista ei hänen aikanaan ollut sopivaa puhua. Olen tutustunut lähinnä hänen näytelmiinsä ja joihinkin novelleihinsa. Monta hänen teostaan on ollut  - ja on edelleen - lukematta. Siksi lukulistallani on jo pitkään ollut omaan hyllyyni kotiutunut novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja, joka itse asiassa taitaa olla siskoni omaisuutta. Kokoelma esittelee Canthin novelleja, jotka ovat alkujaan ilmestyneet eri sanoma- ja aikakauslehdissä.

Samalla saan vihdoin aloitettua J. S. Meresmaan Kide-haasteen, jossa on ideana lukea ja esitellä yksittäisiä novelleja. Niinpä keskityn tällä kertaa koko kokoelman sijasta yhteen novelliin.

1 / 10

Novellikokoelmasta parhaiten mieleeni jäi novelli, joka oli muista poikkeava. Canthhan on tunnettu siitä, että hän käsittelee teoksissaan naisen asemaa ja eriarvoisuutta mieheen nähden. Naisen on aina alistuttava miehen tai perheensä tahtoon. Nainen on se, joka kantaa esimerkiksi kielletyn suhteen seuraukset ja saa siitä haukut. Nainen on syypää kaikkeen (perinteisen kristillisen näkemyksen mukaanhan näin on). Samoin on järjestäen asian laita myös tämän kokoelman novelleissa - yhtä lukuunottamatta. Novelli Kodista pois on erilainen.

Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään. (Novellin Kodista pois aloitus s. 129)

Novellin päähenkilö Fanny on äkkirikastuneen perheen tytär, joka käy jatko-opistoa. Hänen vanhempansa haluaisivat hänet hyviin (lue: rikkaisiin) naimisiin, mutta Fanny ei ole kovin innokas. Hänellä on omia unelmia, jotka hän haluaa toteuttaa ja lopulta toteuttaakin. Hän ottaa valmistuttuaan vastaan opettajan paikan kaukaisesta maalaispitäjästä vanhempien vastusteluista huolimatta. 

Tavallaan tässäkin novellissa tottelematon tytär, nainen, joutuu kärsimään siitä, ettei hän halua alistua muotteihin tungettavaksi. Hän saa haukut sekä vanhemmiltaan että muutamalta itseään tärkeänä pitävältä rouvalta. Vanhemmat jopa ilmoittavat, etteivät auta Fannya elinkustannuksissa eivätkä oikein häntä hyvästelekään, kun tyttö lopulta lähtee. Silti tyttö pitää päänsä ja lähtee kohti unelmaansa, pois kotoa, pois sivistynyttä teeskentelevien vanhempiensa luota. 

Vaikka Fanny joutuu kärsimään päätöksensä takia, hän ei kuitenkaan horju. Hänet on kasvatettu niin, että vanhempiaan pitää totella ja heidän tahtoonsa alistua, muuten on kiittämätön. Silti Fanny tekee omat ratkaisunsa, vaikka tunteekin itsensä huonoksi ihmiseksi ja huonoksi tyttäreksi. Nainen siis joutuu Canthille tyypilliseen tapaan kärsimään. Fannyn kärsimys ei kuitenkaan ole niin kurjaa kuin monen muun Canthin naisen. Hän ei joudu mieron tielle, häntä ei häpäistä tai hylätä kokonaan eikä hän tee itsemurhaa, koska ei löydä tilanteesta muuta tietä ulos. Kodista pois -novellin loppu on epäcanthmainen: siinä on toivoa. Fanny uskoo, että tulevaisuus on hyvä, parempi kuin tämä hetki. Siksi hän uskaltaa tehdä radikaalin ratkaisun ja elää omien päätöstensä ja haaveidensa mukaan.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus. (Novellin Kodista pois lopetus s. 152 - 153) 

Canth, Minna: Laulaja ja muita novelleja (WSOY 1998)

Toimittaneet: Anne Helttunen ja Tuula Uus-Halila

Lainattu siskolta / omassa hyllyssä

Jari Tervo: Jarrusukka (Ota riski ja rakastu kirjaan)

En ole koskaan lukenut Jari Tervoa. Paitsi että nyt olen. Ja muistin juuri, että minut oli Tervon lukemiseen ihan haastettukin Lurun toimesta (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste). Pahoitteluni, Luru, että haasteeseen tarttuminen on kestänyt näin kauan!

Kuva täältä

Minulla oli ja osin on edelleenkin aikamoisia ennakkoluuloja Tervoa ja hänen tekstejään kohtaan, eikä vähiten Uutisvuodon tähden. Todellakaan en aikonut tämänvuotista kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjaa, Tervon Jarrusukkaa, hankkia (en hankkinut viimevuotistakaan), mutta sattumalta tilasin netistä kirjoja (tai kirjan: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa-keittokirjan) juuri tuona kyseisenä päivänä. Ajattelin, että tulkoon, katsotaan.

Rouva Happonen ilmoitti kolme päivää ennen ensi-iltaa, että Jeesus-lapselle oli kohonnut kuume, Jeesus ei pystyisi hoitamaan rooliaan. (Aloituskappale s. 7)

Keski-ikäinen kulttuurihistorian dosentti sijaistaa yläkoulussa ja hänen kontolleen on osunut ohjelman järjestäminen koulun joulujuhlaan. Kuten edellä olevasta kirjan aloituskatkelmasta huomaa, ei kaikki suju suunnitelmien mukaan. Miten voi järjestää seimikuvaelman ilman oikeaa, elävää Jeesus-lasta? Päähenkilölle käy pian selville, ettei vauvaa voi niin vain lainata/vuokrata esitystä varten. Koko homma hajoaa käsiin, kun Neitsyt Mariaakaan ei löydy (monitulkintaisesta lehti-ilmoituksesta huolimatta) ja viisaat tietäjät ilmoittavat sairastuneensa nuhaan. Vauvasta tulee tohtorille pakkomielle ja jostainhan sellainen hänen kainaloonsa sitten löytyykin. Mistä ja miten? No, se selviää lukemalla.

Tervon teksti etenee sujuvasti ja nokkelasti, mutta ongelmana on, että se tuntuu muka-nokkeluudelta. Minua ei siis naurattanut. Korkeintaan hymyilytti muutaman kerran. Ehkä teos on vähän turhankin absurdi koheltavine henkilöineen. Kirjassa on siis yksi koheltaja, eikä hän kohella tarkoituksellisesti. Hän ei ole mikään Hessu Hopo vaan huumori syntyy siitä, ettei tyypillä ole mitään todellisuudentajua tai sosiaalisia taitoja. Hän ajattelee kaiken analyyttisesti ja hyvin mustavalkoisesti, elää kulttuurihistoriallisuuden lasit silmillään. Kaikesta näet voisi tehdä tutkimusta. "Oikeaa" elämää hän ei tajua elää ollenkaan. Kunnes.

Jarrusukassa on havaittavissa myös ajankuvaa ja suurempia teemoja esimerkiksi monikulttuurisuuteen ja kasvatukseen liittyen. Se ei kuitenkaan varsinaisesti jätä aiheita lukijan mieleen pohdiskeltaviksi pyörimään. Ehkä kirjan kepeys ja nopealukuisuus aiheuttaa sen, ettei ns. tärkeitäkään asioita jää miettimään.

Ei Jarrusukka huono kirja ole. Se ei vain ole minun kirjani. Toisaalta se vahvisti uskoa siitä, ettei Tervo ole ollenkaan minun kirjailijani (vaikka Laylan aionkin vielä jonain päivänä lukea). Toisaalta se aukaisi maalis- ja huhtikuun vaivanneen lukujumin, sillä se oli todella helppo- ja nopealukuinen.

Jarrusukasta on kirjoitettu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Koko lailla kirjallisesti -blogissa.

Tervo, Jari: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Etukannen suunnittelu: Tuula Mäkiä