Marjo Niemi: Juostu maa

Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten. Se on pehmeämpi kuin punaisen verryttelypuvun kangas. Ulkovaatteiden pitää olla punaisia, sanoo äiti. Muuten metsässä joku ampuu. Ja jos ei kukaan, niin sitten karhu. Minä istun vaahterassa ja katselen maailmaa lehtien läpi. Ei näy koko maailma, vain hiukan enemmän kuin meidän piha. Vaahtera sujahtaa lehtikasaan ja sitten maahan. Lehtien ja mullan alla on maakellari, vaahtera pitelee sitä kourassaan. Talvella on sota siitä kumpi saa perunat, hiiret vai ihmiset. Myrkkyä vatsat pullollaan makaavat hiiret kellarin lattialla. Äiti antaa minulle keltaisen perunakipan täytettäväksi ja minua sattuu vatsaan. Hiiret vatsat paisuneina näkyvät silmissä monta päivää. En kerro sitä äidille. (Syksy, aloituskappale s. 5)

Kuva: Teos

Viime lokakuussa Aleksis Kiven päivänä Satu tempaisi kotimaisen kirjallisuuden puolesta ja laittoi jakoon kahdeksan kappaletta Marjo Niemen esikoisromaania Juostu maa. Minähän varasin omani välittömästi, sillä Satun myyntipuhe oli niin loistava. Kirja joutui odottelemaan hyllyssä muutaman kuukauden lukijaansa, mutta nyt on pieni suuri kirja luettu. Ja kyllä kannatti huutaa hep.

Kymmenvuotias Syksy-tyttö juoksee läpi kaupungin, tehtaan viertä, metsään. Jotakin on tapahtunut, jotakin hän pakenee. Juoksunsa lomassa Syksy kertoo perheestään ja siitä miksi ylipäätään juoksee. Tyttö tuntee itsensä selvästi ulkopuoliseksi perheessään ja ainoiksi tukijoiksi osoittautuvat mummo ja Kalevi, sukulaismies ja valmentaja. Kalevinkaan elämä ei ole ollut helppo. Pieneltä paikkakunnalta on aina ollut hankala ponnistaa ja epäonnistumiset vainoavat. Ne lienevät kuitenkin pääosin Kalevin omassa päässä. Hän ei uskalla onnistua. Syksyssä hän näkee jotakin, mahdollisuuden uuteen.

Tarina kulkee tajunnanvirtamaisesti sekä Syksyn että Kalevin näkökulmasta. Vaikka Syksy onkin vielä lapsi eikä ymmärrä aivan kaikkea, hän tekee perheestään ja yhteisöstään tarkkojakin havaintoja. Hän on tarkkailija, joka hakeutuu yksinäisyyteen. Kaikkea ei kuitenkaan voi käsitellä yksin. Kalevin silmien kautta Syksynkin havainnot saavat aikuisen merkityksen. 

Kirjan tunnelma on perisuomalainen: masentava, jopa painostava. Lukija tietää, että taustalla on salaisuus, joka (toivottavasti) selviää, kun kirjaa lukee eteenpäin. Ja niin se selviääkin. Kotimaisissa romaaneissa salaisuus on usein jotakin kamalaa. Se voi olla perheväkivaltaa, insestiä, alkoholismia. Jotakin sellaista, joka ei pikkukaupungissa kuitenkaan täysin pysy salassa. Juostun maan vahvuus on vahvan kerronnan lisäksi yllättävä lopetus, joka ei ole niin kauhea kuin alkuun epäilin, vain surullinen. Niemen romaanin voisi ajatella olevan vastalause kotimaiselle kurjuudelle, ainakin se on erilainen. Täytyy kyllä myöntää, että odotin jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Silti – näin jälkeenpäin – ajattelen, että näin on hyvä. 

Haluan vielä kehua kirjan kieltä ja kerrontaa. Tajunnanvirtamaisuuden lisäksi siinä on runollinen poljento, sanajärjestys. Vaikka kieli onkin omanlaistaan, tuli minulle monta kertaa lukiessani mieleen Petri Tamminen ja hänen lakoninen kerrontansa. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtui Kalevin hahmosta, epäonnistuneesta urheilijalupauksesta, jonka Elämä petti ja joka on niin säälittävän surullisen suomalainen. 

Tarkoituksenani oli Satun tavoin laittaa Juostu maa kiertämään sen luettuani, mutten raaski! Haluan pitää kirjan omassa hyllyssäni ja lukea ehdottomasti lisää Niemeltä.

Lue myös Satun juttu.

Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004)

Graafinen muotoilu: M-L Muukka

Kannen kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg

Saatu toiselta bloggarilta