Kotimaista sarjakuvaa

Ilmoittauduin innolla mukaan Järjellä ja tunteella -blogin Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen ja olen siihen jo kaksi sarjakuvakirjaa lukenut: Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet ja Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan.

Lukemani sarjakuvat ovat oikeastaan täysin toistensa vastakohtia. Siinä missä Saniaislehdon salaisuudet on väritykseltään - ja hieman tunnelmaltaankin - tummanpuhuva, Syliinvaellus Intiaan on värikylläinen kuin Intia. Siinä missä Saniaislehdon päähenkilöä ja tunnelmaa voisi kuvailla epäluuloiseksi, Syliinvaellusta leimaa rakkaus ja hyväntuulisuus. Molemmat sarjakuvat ihastuttivat.

Saniaislehdon salaisuuksien päähenkilö on mummonsa luona asuva orpotyttö Agnes. Minulle tuli hänestä mieleen The Addams Family -elokuvan Wednesday-tytär, jota Christina Ricci esittää. Heillä on paljon yhteistä sekä ulkonäöllisesti että luonteissaan. Agnes on epäluuloinen lapsi, joka näkee kaikkialla salaliittoja ja löytää salaisuuksia joka paikasta (ja tienaakin niillä). Toisaalta hänen omassa elämässäänkin on paljon aukkokohtia: hän ei esimerkiksi juurikaan tiedä omasta suvustaan tai edes mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. 

Salaisuuksissa on se kumma juttu, että ne ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä. (s. 127)

Kuten jo mainitsin, on Saniaislehdon salaisuuksien väritys tummanpuhuva, siniharmaa. Kansien välissä on useampi tarina, jotka kaikki kuitenkin vievät Agnesin tarinaa eteenpäin. Tummista sävyistä huolimatta sarjakuva ei ole perusvireeltään synkkä vaan mukana on huumoriakin. Ainakin minä tyrskähtelin vähän väliä.

Hanna Koljosen esikoisteos Syliinvaellus Intiaan kertoo Hannan matkasta Intiaan äiti Amman luo ja siitä henkisestä matkasta, jonka hän samalla tekee omaan itseensä löytääkseen elämänsä tarkoituksen. Intia tarjoaa Hannalle huikean ympäristön tarkastella omaa elämää hieman kauempaa ja erilaisesta näkökulmasta. Amman askeettisessa ashramissa elämä on toisenlaista kuin koto-Suomessa ja laittaa ajatukset ja asiat tärkeysjärjestykseen.

Melko moni länsimaalainen on jo tainnut tehdä samankaltaisen Intian-matkan kuin Hanna. Ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi Elizabeth Gilbert, joka kertoo omista kokemuksistaan romaanissaan Eat Pray Love. 

Syliinvaellus Intiaan on toteutettu hieman eri tavalla kuin ns. tavallinen sarjakuva, sillä kuvat eivät ole ruutujen sisällä vaan niiden reunat on häivytetty ja niiden välissä on valkoista. Sarjakuvan tunnelma on iloinen, mikä johtunee itseironisesta(kin) huumorista, mutta myös värien käytöstä. Toisaalta se kertoo Intiasta, sillä se on todella värikylläinen paikka. Intian voisi ajatella olevan sarjakuvan toinen päähenkilö. Mielestäni Koljonen on tavoittanut maasta sen, mikä tekee siitä länsimaalaisen silmissä niin kiehtovan ja erilaisen, mutta myös omalla tavallaan ärsyttävän. 

Mutta yllättäen tunsin kaiken keskellä oloni todella kotoisaksi. Näkemäni ei tuntunutkaan ylitsepääsemättömän surulliselta. Ihmiset hymyilee... kuitenkin. (s. 69)

Närhi, Kati: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)

Ostettu omaan hyllyyn

Koljonen, Hanna: Syliinvaellus Intiaan (Asema 2011)

Ulkoasu: Hanna Koljonen ja Mika Lietzén

Lainattu kirjastosta

Hyllyntäytettä

Kirjahyllyni on taas saanut lisätäytettä, vaikka paljon on vielä aiemmistakin hankinnoista lukematta. No, kirjoja pitää olla. Mitäpä sitä sen enempää puolustelemaan.

Alennusmyynneistä (sekä verkosta että kaupasta) tein vain viisaita hankintoja. Täydensin hieman klassikkohyllyäni Waltarilla, Vartiolla ja Södergranilla. Lisäksi ostin kirjoja, jotka ovat tbr-listallani.

Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
Rajaniemi: Kvanttivaras
Turtschaninoff: Arra
Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille
Dominguez: Paperitalo
Waltari: Suuri illusioni
Vartio: Se on sitten kevät
Södergran: Runoja

Ja sainpa taas muutaman uutuuskirjan matkaan, kun käväisin kyläilemässä:

Kirjablogeissa on ollut viime aikoina paljon puhetta kirjojen ostamisesta esimerkiksi siitä näkökulmasta, ovatko kirjat kertakäyttötuotteita. Hymistelen täällä samantyyppisiä vastauksia kuin muutkin. Kirjat ovat kauniita esineitä, jotka kertovat kodissa asuvista ihmisistä, heidän arvoistaan ja maailmankuvastaan (minä ainakin katsastan aina ensimmäisenä kirjahyllyn, kun menen johonkin uuteen kyläpaikkaan). Meillä kirjat siis ovat esillä, vaikkei niitä ikinä toista kertaa luettaisikaan. Toisaalta hankin jonkin verran kirjoja myös käytettynä ja annan niitä eteenpäin, joten ihan kertakäyttökamaa (kaikki) hankkimani opukset eivät ole.

Herman Koch: Illallinen

Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä. Serge oli varannut pöydän. Se on hänen heiniään, pöydän varaaminen. Ravintola on sitä lajia, josta pöytä on varattava kolmea kuukautta etukäteen - tai kuutta tai kahdeksaa, en ole pysynyt laskuissa. Itse en haluaisi päättää kolmea kuukautta aikaisemmin minne menen syömään jonakin tiettynä iltana, mutta kaikesta päätellen on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee siitä pienintäkään ongelmaa. (Aloitus s. 9)

Kuva: Siltala

Herman Kochin Illallinen-romaanissa aloituskatkelman illallispöytään istahtavat Lohmanin veljekset, Paul ja Serge, vaimoineen. Ruokailunsa aikana seurue saa huomiota sekä käyttäytymisellään että siitä yksinkertaisesta syystä, että Serge on mitä todennäköisimmin maan (Hollannin) seuraava pääministeri. Romaani noudattelee illallisen kulkua aperitiivista digestiiviin ja juomarahaan asti, mutta kaikkein tärkein on jo tapahtunut, mikä lukijalle selviää pikkuhiljaa.

Illallinen on saanut bloggarit lähes kautta linjan huokailemaan ihastuksesta (googlaa vaikka!), mutta minua se lähinnä ärsytti. Myönnän että romaani on hienosti rakennettu, mutta muusta en sitten oikein pitänyt. Kirjan minäkertoja, Paul, vaikuttaa ihmiseltä, johon en haluaisi tutustua. Hän on ärsyttävä, enkä osaa päättää voiko häneen luottaa. Myös kirjan muut henkilöt vaikuttavat ihmisiltä, jotka ajavat vain omaa etuaan. Toisaalta tilanne, johon kaikki neljä ovat joutuneet, edellyttää omien intressien ajamista niiden kaikkein läheisimpien vuoksi. Myönnän myös sen, että Koch kuvaa henkilöidensä välisiä suhteita melko taidokkaasti. Mikä ihmissuhde on kaikkein tärkein? Voiko veljensä kanssa keskustella kaikesta? Entä vaimonsa? Meneekö oman lapsen etu kaiken edelle? Kuka päättää mikä on järkevin toimintatapa: kaikki osalliset vai vain vanhemmat? Entä jos äiti ja isä toimivat kumpikin tahoillaan?

Romaanista on hankala kirjoittaa paljastamatta liikaa, joten olkoon tämä nyt sitten tässä. Sanonpa vielä vain, että kyllä en meinannut saada kirjaa luettua. Se ei hyvästä yrityksestään huolimatta temmannut tätä lukijaa mukaansa.

Osallistun Illallisella sekä Marian Avioliittojuonia-haasteeseen että Mari A:n Kirjavuori-haasteeseen. 

Koch, Herman: Illallinen (Siltala 2012)

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kannen kuva: Vilma Pimenoff / Millennium Im ages, UK

Saatu ystävältä 

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Tammikuu on täällä blogin puolella lähtenyt hieman tahmeasti käyntiin. Siihen lienee yhtenä syynä töihinpaluu, joka syö energiaa yllättävän paljon, vaikken täyspäiväisenä työskentelekään. Lukemiseen aikaa on kuitenkin löytynyt, mikä tärkeintä onkin. Saattaa olla, että vähäisemmän vapaa-ajan käyttää mieluummin lukemalla rentoutumiseen, sillä kirjoittaminen ei minulle (toistaiseksi ainakaan) ihan yhtä hyvä rentoutumiskeino ole.

Kuva: WSOY

Palataan nyt vielä tämän postauksen verran viime vuoden lukemisiin. Ehkä seuraava sitten käsittelee jo jotakin tämän vuoden puolella luettua. Alun perin Kirjamielellä-blogista lähteneessä Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain Sonjalta luettavakseni Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka -romaanin. Ihan alkuun minun on myönnettävä, etten ollut kovinkaan innostunut tästä kirjasta. Sen nimi toi mieleeni jännistyskirjan tai muun vastaavan enkä ole niiden ylin ystävä. Sitä suurempi olikin yllätykseni kun sain kirjan käsiini. Sehän vaikutti mielenkiintoiselta, sillä luen mielelläni historiallisia ja muihin kulttuureihin sijoittuvia kirjoja. Lumikukka ja salainen viuhka tarjosi aikamatkan 1800-luvun Kiinaan, naisten huoneisiin ristikkoikkunoiden taakse.

Olen "se joka ei vielä ole kuollut", kuten kylässämme sanotaan - leski, kahdeksankymmentävuotias. Ilman miestäni päivät tuntuvat pitkiltä. En enää välitä erikoisista ruoista, joita Pioni ja muut minulle valmistavat. En enää odota kiihkeästi iloisia tapahtumia, joita kattomme alla niin vaivatta syntyy. Nykyään minua kiinnostaa enää vain menneisyys. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin lopultakin sanoa sen, mitä en voinut sanoa ollessani riippuvainen lapsuudenkodistani, jossa minut kasvatettiin, tai puolisoni perheestä, joka minut ruokki. Minulla on kokonainen elämä kerrottavana; minulla ei ole enää mitään menetettävää, eikä maailmassa ole monta, joita saattaisin loukata. (Aloituskappale s. 9)

Ja millaisen elämän Lilja onkaan elänyt, millaisen tarinan hän kertoo!

Köyhän perheen Lilja-tytär kasvatetaan hyväksi ja kuuliaiseksi vaimoksi. Parhaan mahdollisen avioliiton 1800-luvulla takasivat täydelliset "kultaiset liljat" eli jalat, jotka on sidottu mahdollisimman pieniksi. Liljan jaloista tulee upeat, mutta köyhän tytön mahdollisuuksia parantamaan hänelle solmitaan laotong-ystävyys rikkaasta ja hyvämaineisesta perheestä olevan tytön kanssa. Laotong-liitto on elinikäinen ja sen tarkoituksena on, että sen yhdistämistä tytöistä todella tulee ystävät.

Hyvän naispuolisen ystävän merkitys oli tuolloin todella tärkeä, sillä tytöillä ei oikeasti ollut ketään muuta kenelle uskoutua, kenen puoleen kääntyä tarvitessaan apua tai juttukaveria. Naisen paikka oli sisätiloissa, ensin lapsuudenkodissa ja sen jälkeen aviomiehen katon alla. Molemmissa paikoissa tyttöä kohdeltiin vieraana, ylimääräisenä, turhana. Mutta ystävänkään seurassa tytöt eivät saaneet olla kahden eikä voinut olla varma, ettei kirjeitä lukenut joku ulkopuolinen. Siksi kiinalaisnaiset kehittivät nu shu -salakirjoituksen, jonka avulla he kirjasivat elämänsä ilot ja surut muistiin.

Myös Lilja ja Lumikukka käyttävät nu shu -kirjoitusta, jota he kirjovat yhteiseen viuhkaansa. Tuo viuhka kertoo tarinan kahdesta pienestä tytöstä, jotka ystävystyvät ja joiden elämät kietoutuvat laotongin sitomina yhteen. Liljan elämä muodostuu lähtökohdistaan huolimatta oikein hyväksi, minkä takaavat täydelliset kultaiset liljat sekä laotong-liitto. Lumikukka taas joutuu kestämään enemmän murhetta, eikä Lilja näe ystävänsä hätää tai osaa tätä lohduttaa kuin opituin naisen käytökseen liittyvin neuvoin. Lilja elää poikkeuksellisen pitkän elämän. Kenties siksi, että oppisi ymmärtämään.

Romaani kertoo kahden tytön suhteesta, mutta keskeisessä asemassa on sekä kiinalaisten naisten historian että naisten aseman kuvaus. Tiesin ennalta kiinalaisnaisten huonosta asemasta ja esimerkiksi jalkojen sitomisen perinteestä, mutta koin lukiessani muutaman melko pahan järkytyksen. Romaanin tapahtumat tulivat iholle. Eniten harmitti kuitenkin se, ettei naisten aseman parantamisessa lopulta olla joka paikassa päästy juurikaan pidemmälle. Edelleen on paikkoja, joissa naiset sidotaan oman - tai itse asiassa miehensä - kodin piiriin. Edelleen nainen on usein se alimmista alin.

En varmaankaan olisi tätä vaikuttavaa kirjaa luettavakseni löytänyt, jos Sonja ei minua olisi sitä haastanut lukemaan. Tämä on taas näitä kirjabloggaamisen ehdottoman upeita puolia. Kiitos, Sonja!

See, Lisa: Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006)

Englanninkielinen alkuteos: Snow Flower and the Secret Fan (2005)

Suomentanut Hanna Tarkka
Päällys: Sanna Sorsa / alkuperäiskuvat WSOY:n kuva-arkisto

Lainattu kirjastosta

Yksivuotias

Blogini täyttää tänään kokonaisen yhden vuoden! Kun vuosi sitten aloittelin blogiani, oli se jo toinen yritys. Olin aloittanut ensimmäisen kerran jo vuosi (eli tästä päivästä kaksi vuotta) sitten. Silloin bloggaaminen ei vain ottanut onnistuakseen. Ajatus kirjoista kirjoittamisesta jäi kuitenkin muhimaan ja vihdoin vuosi sitten päätin, että nyt. En olisi uskonut, että blogini edes näkee yksivuotispäiväänsä saati että sitä kukaan lukisi. Taaperoikään päästiin kuitenkin ja lukijoitakin on jo vaikka kuinka monta. Kiitos kaikille!

Ajattelin, että synttäreiden kunniaksi voisin hieman valottaa lukijoita siitä, kuka tätä blogia oikein kirjoittaa. En edelleenkään aio tulla nimimerkin suojista esiin, mutta voihan sitä kertoa monta muuta asiaa. (Kun muissa blogeissa blogisynttäreitä juhlitaan hulppein arvonnoin, niin täällä bloggaaja itserakkaasti kertoo itsestään. :D)

Vuosi sitten tammikuussa

Tintti ei siis yllättäen ole oikea nimeni eikä edes lempinimeni. Se oli sitä kyllä joskus - yläasteella. Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista, mutta kukaan muu perheestäni ei ole tässä suhteessa samanlainen. Silti harrastustani ei pidetty turhana tai typeränä. Olen siis ihan vapaasti saanut lukea siitä lähtien, kun opin lukemaan. Ensin luin lähes kaiken oman kyläni pienestä sivukirjastosta, sitten yläaste- ja lukiovuosien aikana siirryin kunnan pääkirjaston onnelliseksi asiakkaaksi. Lukion jälkeen tieni vei muutaman mutkan kautta Helsingin yliopistoon, jossa aloin opiskella suomen kieltä ja sivuaineena kotimaista kirjallisuutta. Alun perin suunnitelmissani oli ryhtyä joksikin muuksi kuin opettajaksi, mutta äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja minä olen.

Rakastan monenlaista kirjallisuutta ja yritän lukea eri kirjallisuuden lajeja. Olennaisinta ei nimittäin minulle ole se, mihin genreen jokin kirja kuuluu vaan se, että se kertoo hyvän tarinan. Tarinassa ei välttämättä tarvitse olla huikeita juonenkäänteitä vaan se voi olla vähäeleinenkin, kunhan se on hyvin kerrottu ja rakennettu ja se antaa ajattelemisen aihetta, herättää tunteita, koskettaa.

Perustin blogin, koska ensinnäkin halusin kirjoittaa jonnekin muistiin, mitä olen lukenut. Tai olen kyllä jo kymmenen vuoden ajan (itse asiassa pidempäänkin, mutta kymmeneltä vuodelta on tallessa) pitänyt listaa lukemistani kirjoista. Harmi vain, että pelkkä kirjojen listaus ei saa aikaiseksi muistijälkeä. Bloggaan siis siksi, että muistaisin mitä ja millaisia kirjoja olen lukenut. Toiseksi tarvitsin kirjoitustreeniä. En ole oikeastaan kirjoittanut paljonkaan opiskeluaikojen tieteellisten tekstien lisäksi. Huvittavinta tässä on se, että olen kuitenkin opettanut luovaa kirjoittamista. Kröhöm.. No, blogikirjoittamisen lisäksi suunnitelmissa on tänä keväänä osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, jossa joutunen siis ihan itse tuottamaan.

Päätin blogia aloittaessani, että kirjoitan jotakin jokaisesta lukemastani kirjasta ja siihen pyrin edelleen. En tosin aio olla enää niin ankara itselleni kuin aiemmin: jos joku kirja jää bloggaamatta, niin mitä sitten. Nytkin on muutama luettu kirja bloggausjonossa, ja aion niistä vielä kirjoittaakin. Kunhan ehdin ja jaksan. 

Sain viime vuoden aikana luettua paljon enemmän kuin vuotta aikaisemmin, mikä on kokonaan blogin ansiota. No, ehkä osan ansiosta voi laskea myös äitiys-/hoitovapaalle. Tämän vuoden alusta aloitin taas työt, joten saa nähdä miten se vaikuttaa lukemiseeni. Tällä hetkellä olen ihan hyvässä vauhdissa, vaikkei blogiin asti yhtäkään tänä vuonna luettua ole vielä tullut.

Tästä tekstistä on tulossa pitkä kuin nälkävuosi, mutta ajattelin vielä lopuksi Top Ten Tuesdayn (joka onkin tänään Top Ten Thursday) innoittamana listata kymmenen, okei 10 + 10, lempikirjaani. Satunnaisessa järjestyksessä ne ovat nämä:

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

2. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
4. Leena Krohn: Tainaron
5. Juhani Aho: Juha
6. Aino Kallas: Sudenmorsian
7. Sofi Oksanen: Puhdistus
8. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
9. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
10. Aila Meriluoto: Lasimaalaus

11. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

12. J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

13. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
14. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
15. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri 
16. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa 
17. Khaled Hosseini: Leijapoika
18. Philip Pullman: Universumin tomu -trilogia
19. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
20. Erlend Loe: Supernaiivi

(Lukutoukka vaikeiden valintojen ääressä: miten valita kymmenen parasta kirjaa?)

Lukeminen ja bloggaaminen jatkukoon!


Niin ja tokihan myös toinen blogini, lastenkirjallisuuteen keskittyvä, hitaammin päivittyvä Leppislampun alla, on samanikäinen. Olette tervetulleita sitäkin lukemaan!

Vuoden 2012 haasteet pakettiin ja pari uutta ensi vuodelle

Koska vuosi 2012 oli ensimmäinen blogivuoteni hyppäsin innolla mukaan kaikkeen, mitä kirjablogeilla on tarjota. Hamstrasin nimittäin aikamoisen kasan haasteita suoritettavakseni. Yllätyksekseni ne kaikki etenivät aika hyvin, mutta päätin silti, että ensi vuosi saa olla vähemmän haastava. Sittemmin rikoin päätökseni useampaan kertaan. Kröhöm..

Kokoan nyt tähän postaukseen kaikki jo suorittamani sekä ensi vuodelle jatkuvat haasteet. Taidanpa loppuun lisätä myös pari ensi vuotta koskevaa uutta haastetta.

Ensimmäinen haaste, johon lähdin mukaan, oli Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, josta olen jo tehnyt oman yhteenvetopostauksen. Haaste olikin kaikkein suurin, johon osallistuin, sillä se kesti koko vuoden. Muuta haasteet ovat sitten olleet lyhyempiä. Luin vuoden aikana paljon lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja niitä nostettiin esiin myös Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteessa, jonka yhteenveto minun osaltani löytyy täältä. Osallistuin vuoden aikana myös kaikkiin kuuteen Satun minihaasteeseen:

Minihaaste 1/12: Lue sarjakuva-albumi.

Tolkien, J. R. R. - Dixon, Charles - Wenzel, David: Hobitti eli sinne ja takaisin

Lindgren, Astrid - Vang Nyman, Ingrid: Peppi tulee. Sarjakuvia osa 1

Tietäväinen, Ville: Näkymättömät kädet

Minihaaste 2/12: Toinen tapaaminen. Lue kirja kirjailijalta, johon olet tutustunut yhden kirjan verran ja jolta olet jo pitkään halunnut lukea jotain lisää.

Westö, Kjell: Isän nimeen

Minihaaste 3/12: Saarella. Lue kirja, joka sijoittuu saarelle.

Kanto, Anneli ja Rannela, Terhi: Tähystäjäneito (Kuparisaari 1)
Hislop, Victoria: Saari
Minihaaste 4/12: Lue kirja, jonka nimessä esiintyy jokin väri.
McCall Smith, Alexander: Onni ja siniset kengät
Minihaaste 5/12: Lue Lähi-itään sijoittuva kirja. 
Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu 
Minihaaste 6/12: Lyhyesti. Lue kirja, jossa on enintään 150 sivua.
Petri Tamminen: Muistelmat 

Linnean Hyppää lavalle -haastetta varten luin kaksi Reko Lundánin näytelmää: Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä. Tartuin myös blogeissa pyörineeseen 24h lukumaraton -haasteeseen, mutta kokemus ei ollut minun mieleeni (siitä voit lukea halutessasi lisää täältä ja täältä).

Maaliskuussa listasin monen muun bloggaajan tavoin sata kirjaa, jotka haluan ehdottomasti lukea (eli TBR100) ja listani löytyy yläpalkin kautta omalta sivultaan. Tämän haasteen suorittamiseksi en ole määritellyt minkäänlaista aikarajaa, mutta tänä vuonna luin listalta 18 kirjaa. Tätä menoa haaste ottaisi noin viisi vuotta. Katsotaan. 

Aloitin tänä vuonna viisi muutakin haastetta, jotka ovat edelleen meneillään. Kirjamielellä-blogista lähtenyt Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste oli ja on edelleen huikea. Maria haastoi minut lukemaan Carol Shieldsiä ja minä haastoin vuorostani Sonjan ja Lurun. Shieldsini luin ja ihastuin. Luin vastikään myös Sonjan vastahaasteeksi heittämän Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka, johon palaan piakkoin kokonaisen postauksen verran. Lurun haasteeksi heittämää Tervoa en vielä ole uskaltanut kohdata, mutta hyllyssä jo odottelee. Enköhän siihenkin tartu melko pian.

Marian Kirjallisuuden äidit -haasteeseen olen lukenut jo vaaditut 3 kirjaa, samoin Suketuksen Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen vaaditut 2. Molempiin saattaa tulla vielä täydennystä ennen määräaikaa. Lisäksi kesken on hdcanisin isännöimä Lukudiplomi-haaste, jonka suorituksesta puuttuu vielä aika monta luettua. (Tätä diplomia suoritan vielä tuplana, koska luen tyttärelleni eri tarjottimelta ja kirjoitan niistä Leppislampun puolella.) Kaiken tämän lisäksi haastoin vielä itseni tutustumaan kreikkalaiseen nykykirjallisuuteen, johon olen ehtinyt vasta muutaman lukea (ks. Kreikka-sivu yläpalkista). Tätä haastetta ovat viivyttäneet seuraavat seikat: a) kreikkalaista kirjallisuutta on käännetty ja käännetään suomeksi todella vähän b) lukemistani neljästä teoksesta vain yksi oli oikeasti nautittava ja toinen siedettävä. En tietysti voi tuomita kaikkea kreikkalaista tämän perusteella, joten jatkanen tutustumismatkaani vielä ensi vuoden ajan.

Kuten jo mainitsin, niin ehdin jo päättää, etten tulevana vuonna osallistu yhteenkään haasteeseen vaan luen tasan omien mieltymysteni mukaan. Edellisessä kappaleessa mainitut haasteet tietysti jo romuttivat päätökseni heti alkuunsa. Toisaalta olisin voinut tyytyä niihin ja olla hamstraamatta yhtäkään lisää, mutta seuraavat tuntuivat vain niin houkuttelevilta. Olen siis ilmoittautunut Mari A:n Kirjavuori-haasteeseen 25 kirjalla (eli TBR25 omasta hyllystä), Susan Seitsemän sarja -sarjakuvahaasteeseen ja sekä J. S. Meresmaan Kide-novellihaasteeseen että Velman novellihaasteeseen.

Lisäksi houkuttaisivat Aletheian maakuntahaaste, Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste ja Facebookissa alkunsa saanut 13 uutta kotimaista kirjailijaa -haaste. Että näin. Onneksi kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja kukaan ei suutu, jos osallistuminen ei täydellisesti onnistu.

Upeaa kirjavuotta 2013 kaikille lukijoilleni! Teitä on ilahduttavan monta.

Ps. Kirjoitin tekstin viime vuoden puolella. Älkää siis hämääntykö päin mäntyä olevista viittauksista tähän ja ensi vuoteen. En jaksanut kaikkia ryhtyä enää muuttelemaan.