Sivut

torstai 9. elokuuta 2012

Punainen viiva




Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aloitin taannoisen lukumaratonini Ilmari Kiannon klassikkoteoksella Punainen viiva. Kirjassa tarkastellaan Korpiloukon mökin väen kautta sitä asenteellista muutosta, jonka uusi eduskuntalaki - ensimmäiset eduskuntavaalit - ja uusi aate - sosiaalidemokratia - tuovat Suomen köyhälle väestönosalle tullessaan.

Voin tässä kohtaa tunnustaa, että olen kotimaisen realismin ystävä. Tätä taustaa vasten en oikeastaan ymmärrä, miksi en ole lukenut Punaista viivaa aiemmin. Viime aikoina realistinen kirjallisuus on kuitenkin alkanut kiinnostaa hieman vähemmän. Ehkä se on kaikki se kurjuus ja lohduttomuus, jota se edustaa. Punainen viiva ei kuitenkaan mässäile kurjuudella niin paljon. Onhan Korpiloukon Topin ja Riikan elämä kovaa, kurjaa ja köyhää. Kianto ei kuvaile kovinkaan tarkasti inhottavia yksityiskohtia, vaikka mökki torakoita viliseekin. Sen sijaan uusi tulevaisuuden näkymä hohtaa toivoa paremmasta elämästä, jota yksikään köyhä ei koskaan uskonut kokevansa. Uusi aate ja uudenlaiset lupaukset villitsevät korpiloukkolaisetkin. 

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltään tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomalta uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin. (s. 63-64)

Luonnonkuvaajana Kianto on parhaimmillaan. Maisemakuvauksen lisäksi hän antaa torakoille ja muillekin luontokappaleille, kuten koirille ja karhulle, oman aseman ja tilan kertoa ajatuksistaan - tarinaa tukien.

Paitsi kissimirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista. (s. 50)

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100


Kianto, Ilmari: Punainen viiva (Otava 1999 [1909])

2 kommenttia:

  1. Hienoa, että kirjoitit tästä klassikosta! Minusta Punainen viiva kuuluu parhaisiin suomalaisiin kirjoihin. Sen loppu itkettää aina, vaikka en yleensä itkekään kirjoja lukiessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vähän vaihtelua postauksiin:) Minäkin pidin tästä, koska sen näkökulma oli hieman toisenlainen kuin saman ajan romaaneissa yleensä. Loppu on tosiaan kurja ja surullinen, mutta minua ei jostain syystä silti itkettänyt, vaikka lukiessani itken suht usein.

      Poista

Kiitos kommentistasi!