Sivut

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Helsingin alla


Tutustumismatkani kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen jatkuu tällä kertaa kehutulla Maria Turtschaninoffin romaanilla Helsingin alla. Odotukset olivat melko korkealla, enkä onneksi joutunut pettymään.


Alva päätti kiertää rannan kautta. Matka oli kaksi kertaa pidempi kuin suoraan, mutta se ei haitannut. Tietty arvaamattomuus oli valtti. Päätösten täytyi olla täysin sattumanvaraisia, niin että kukaan ei koskaan pystyisi edes aavistamaan, mikä olisi hänen seuraava vetonsa tai missä hän olisi tai miten hänet voisi löytää. (s. 12)

Alva on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka tuntee Helsingin Kruununhaan kuin omat taskunsa. Hän viihtyy yksin ja on koko ajan varuillaan, kuin odottaisi jonkun tai jonkin jahtaavan häntä. Hänet on adoptoitu pienenä eikä hän muista elämästä ennen sitä yhtään mitään. Hän kuitenkin haluaa muistaa, ja joku muukin tahtoo hänen muistavan. Eräänä päivänä häntä lähestyy nuori mies, Nide, joka väittää tunteneensa hänet lapsena ja johon Alva tuntee käsittämätöntä vetoa. Nide aikoo viedä Alvan Helsingin alla sijaitsevaan Varjokuninkaan valtakuntaan, Alistadiin, jossa tämä vihdoin saisi menneisyytensä selville. Alistadiin päätyy myös Alvan rinnakkaisluokkalainen Joel.

Alva haluaa löytää menneisyytensä, perheensä, itsensä, juurensa. Hän haluaa kuulua johonkin. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista vaan etsintäretki viekin Alvan suureen seikkailuun, jossa on mukana paljon enemmän. Alva kohtaa ystävyyttä, rakkautta, ikiaikaista pahuutta, kansantarinoiden olentoja peikoista keijuihin. Kaiken käyntiinpanijana on kuitenkin kosto. Kuka saa kostaa? Miten teot ylipäätään oikeutetaan? 

Helsingin alla ei sijoitu nimestään huolimatta pelkästään pääkaupungin maisemiin. Kaupunkia ja sen vilinää kyllä kuvataan, ja se on tärkeä sekä Alvalle että Joelille. Koko aikaa ei myöskään olla Helsingin alla, Alistadissa, vaan nuoret matkaavat Närpiöön ja aina Lappiin saakka. Luonto ja nykyihmisen luontosuhde ovat kirjassa keskeisessä osassa: ihminen on tuhonnut peikkojen ja muiden metsänolentojen elinpaikkoja ja ajanut ne maan alle, mikä aiheuttaa konflikteja.

Kirjassa on myös rakkautta, jonka taustalla on ensin ystävyys ja lojaalius. 

Toista pojista Alva ei voinut pitää loitolla, vaikka tiesi, että hänen pitäisi. Toiseen hän taas oli kytketty omien tekojensa ja pojan tekojen kautta. (s. 269)

Rakkaustarina kulkee koko ajan juonessa mukana, mutta se ei missään tapauksessa ole pääosassa vaan antaa muille tapahtumille niille kuuluvan tilan.

Risuja ei romaanille juuri tarvitse antaa. Onhan juoni osin melko arvattava, mutta tapahtuu siinä paljon sellaistakin, mitä en osannut odottaa. Monessa blogikirjoituksessa on moitittu alkupään puhekieltä, joka minunkaan mielestäni ei ole kovin onnistunutta vaan suorastaan teennäistä. En myöskään oikein pitänyt Alistadi-nimestä. Onhan se oikeastaan hyvinkin onnistunut, mutta se ei mielestäni sovi sen paikan henkeen, sille paikalle, jonka nimi se on. Varjojen valtakunta on nimittäin hyvin vanhanaikainen, epästadimainen paikka.

Helsingin alla nojaa fantasian perinteeseen. Silti romaani on uusi, uudenlainen. En ole kovin paljon lukenut kotimaista fantasiaa, joten ehkä se, että tapahtumat sijoittuvat tuttuihin maisemiin, tuttuun kulttuuriin (tosin kansanperinne, johon romaani perustuu, on pitkälti ruotsinkielistä: Suomessa on esimerkiksi kyllä kerrottu tarinoita Vetehisestä, mutta ei niinkään Vetehisen ratsusta) tuo uutta näkökulmaa, tuoreuden tuntua tähän genreen.

Osataan sitä kotimaassakin fantasiaa kirjoittaa!


Turtschaninoff, Maria: Helsingin alla (Tammi 2012)
Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (Söderströms, Helsingfors 2010)
Suomentanut Marja Kyrö

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Sherlock Holmesin parhaita


Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.


Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])
Suomentanut Tero Valkonen

torstai 7. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan



Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut Kirjamielellä-blogista liikkeelle lähteneeseen haasteeseen, jonka ideana on haastaa toinen bloggari lukemaan jotakin sellaista, jota hän ei vielä ole lukenut. Säännöt ovat seuraavanlaiset:

Säännöt: Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Maria haastoi minut lukemaan Carol Shieldsiltä joko Pikkuseikkoja tai Rakkauden tasavallan. Haastekirja on erittäin onnistunut, sillä en olekaan vielä lukenut Shieldsiltä mitään. Tarkoitus on kyllä ollut, mutta ei vain ole sattunut sopivasti kohdalle. Marialle oli äärimmäisen hankala keksiä vastahaastekirjaa, sillä hän lukee niin paljon. Hän ei taida ainakaan viime aikoina olla lukenut ns. kevyempää kirjallisuutta, joten haastan hänet lukemaan Cecelia Ahernin P.S. rakastan sinua -romaanin. Olen itse lukenut sen englanniksi, joten toivottavasti suomennos on edes jokseenkin toimiva (lukukielen voit, Maria, toki valita itse).

Minä siirrän haasteen eteenpäin ensinnäkin Lurun luvut -blogin Lurulle, joka lukee mielestäni mielenkiintoisia ja hieman ehkä erilaisiakin kirjoja eri kielillä. Hänet haastaan lukemaan yhden suosikkini, Leena Krohnin Tainaronin.

Toisena haastan Sonjan. Hän lanseerasi alkuvuodesta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteen, jossa tarkoituksena on lukea mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta eri alakategorioista. Runoja hän ei vielä taida olla lukenut, joten haastan hänet lukemaan Edith Södergranin Runoja-kokoelman.

Jään jännityksellä odottamaan, mitä Luru ja Sonja valitsevat minulle luettavaksi!