Sivut

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Omakuvat


Omakuva. Stereotyyppinen omakuva lienee kuvataiteilijan maalaama, piirtämä, veistämä, valokuvaama omaa identiteettiä ja/tai habitusta tarkasteleva kuva. Tavoitteena on aina oman identiteetin, elämäntilanteen ja tunnetilojen ilmentäminen kertoo Oulun taidemuseo Omakuvagallerian sivuillaan. Mitä tapahtuu kun omakuvaa tekevä taiteilija ei olekaan kuvataiteilija vaan runoilija? Miten kirjoittaa omakuvia? Riina Katajavuori kuului ainoana kirjoittajana omakuvapiiriin, jonka jäsenten tarkoituksena oli tehdä itsestään omakuva joka päivä vuoden ajan. Muut osallistujat olivat kuvittajat Liisa Kallio, Salla Savolainen ja Virpi Talvitie. Vuoden omakuvien ja niistä lähteneiden uusien ajatusten ja tekstien tuloksena Katajavuori julkaisi Omakuvat-kokoelman.

Olin teoksen äärellä hieman hämmentynyt (odotin ehkä jotakin aivan muuta). Omakuvat eivät olleetkaan runoja runoja vaan jonkinlaisia proosaisempia tekstejä. 

OMAKUVA 7.3.2009 klo 21.32
Alahuuli törröllä. Posket lommolla. Sieraimet suuret. Poskien takaosassa nukkaa. Tukkaa pulisonkimaisesti korvien edessä, loput kiinni. Ripsiväriä. Iho yläluomissa roikkuu, kulmat roikkuvat, kuin huolestuneella. Otsassa viisi ilmeryppyä. Leuan tienoilla lisää. Solisluukuoppa syvä, luut pinnassa. Kaulassa toinen jänne roikkuu nahkamaisesti. Korvannipukat, korvien yläosat hilpeät. Vasen rinta maidosta raskas. Oikea tyhjähkö.

Omakuvat kertovat eräästä naisesta, naiseudesta. Niistä on helppo löytää samaistumisen paikkoja. Aluksi kuvat ovat lähempänä kuvataiteilijoiden omakuvia, sellaisia jollaisiksi jokainen meistä omakuvan sanan kuullessaan mieltää. Loppupään omakuvat ovat enemmänkin tunnetiloja ja ajatuksia kuvaavia, kuten runoilija itsekin jälkisanoissa kertoo: "Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enimmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäisiksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi." Omakuvien lomassa on eri kirjasintyypillä niistä syntyneet uudet tekstit, ajatukset, runot sekä kuvituksena muutamia muiden omakuvapiiriläisten omakuvia.

Pitääkö aina olla juoni ja jännite? Eikö riitä ihmissuhteet ja tunnelmat ja muut apinahattuaivoitukset. En fanita jos klassikkonäytelmään ympätään kosiskelevia discotanssipläjäyksiä ja päivänpolitiikkaa.

Hämmennystäni lisäsi lukiessani ehkäpä myös se havainto, että runojen minä etäännyttää itsensä melko usein. Omakuvat eivät kaikki suinkaan ole minämuotoisia vaan enimmäkseen hänmuotoisia: minä on nainen, jota tarkkaillaan ulkopuolelta. Toisinaan hänetkin on häivytetty ja käytössä on nollamuoto, jolloin tekijää ei mainita ollenkaan. Olen aavistuksen ihmeissäni, sillä olen jotenkin ymmärtänyt, että omakuvat ovat nimenomaan oman itsen kuvaamista omien silmien, omien ajatusten kautta. 

OMAKUVA 21.5.2009 klo 11.35
Päivänvalossa kärsivä, kärsäinen kärsäkäs käsineellinen käsite, tympääntynyt vihreä huokoinen Julie Andrews 40-vuotias. Silmät räpsyvät. Nenä koostuu kolmesta osasta. Keskihytti & laipiot. Viikset ja runsaasti pikkuluomia nenän ja huulien vasemmassa välissä. Näärännäppy vasemman alaluomen reunassa. Imee poskia.

Omakuvat jätti kuitenkin jälkensä. Huomaan pohdiskelevani, millaisen omakuvan itsestäni tänään kirjoittaisin, millainen olen tänään. Nostan myös esiin Katajavuoren listan sadasta asiasta, joista pitää henkilökohtaisesti. (Kirjassa päästään toki vain kohtaan 43 asti.) Listafriikkinä sellaisen kirjoittaminen tuntuu todella kutkuttavalta ajatukselta. Jälkien jättämisestä huolimatta en ole täysin varma, pääsinkö Omakuviin ollenkaan sisälle. Taisin keskittyä liikaa tuohon kehittelemääni etäännyttämisongelmaan.

Katajavuori, Riina: Omakuvat (Tammi 2011)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!