Pari dekkaria

Mennään samalla kaavalla kuin edellisessäkin varsinaisessa kirjapostauksessa. Niputan tähän kolme lukemaani dekkaria. Nii-in, dekkaria! Minähän en juuri koskaan lue jännityskirjallisuutta, mutta töiden takia jouduin muutaman lukaisemaan. Kokemukset eivät olleet ollenkaan niin kamalia kuin olisi voinut kuvitella.

Dashiell Hammett: Maltan haukka

En ollut kuullut Hammettista mainittavankaan ennen kuin näin Maltan haukan kollegani kirjalistalla. Jostakin luin, että Hammettia pidetään kovaksikeitetyn dekkarin isänä. Minä olen aina luullut Raymond Chandlerin kantavan tätä viittaa. Chandler lieneekin todennut, ettei Hammettin tarkoituksena ollut luoda mitään uutta. (Jos Wikipediaa on uskominen.)

Samuel Spaden alaleuka oli pitkä ja luiseva ja leuan kärki törrötti kuin v-kirjain taipuisamman v-muotoisen suun alapuolella. Hänen sieraimensa kaartuivat taaksepäin muodostaen vielä yhden, mutta pienemmän v-kirjaimen. Hänen kellertävänharmaat silmänsä olivat vaakasuorat. Tuuheahkot kulmakarvat, jotka alkoivat kahdesta otsarypystä kyömynenän yläpuolelta, toistivat samaa v-aihetta ja hänen vaaleanruskea tukkansa suippeni korkeilta litteiltä ohimoilta otsaa kohden kapeaksi niemekkeeksi. Hän näytti varsin hauskannäköiseltä vaalealta paholaiselta. (Aloituskappale s. 5)

Maltan haukka on melko perinteinen dekkari juonenkäänteineen ja yksityihskohtaisine miljöökuvauksineen. Päähenkilö Sam Spade on yksityisetsivän arkkityyppi, johon kaikki kirjan naiset lankeavat - olivat sitten naimisissa tai eivät. Kirja tarjoaakin melko stereotyyppistä 30-luvun nais- ja mieskuvaa.

Vaikken usein lue dekkareita, niin tästä jopa pidin jonkin verran. Ehkä se johtuu siitä, että nämä vanhat klassikot eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin uudet genrensä kirjat.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja poliisin poika

Olen lukenut Joensuun kirjan nyt kahteen kertaan. Ensimmäinen kerta oli joko yläasteella tai lukiossa ja toinen siis nyt. Mitään en kirjasta muistanut, kun sitä aloin lukea. Uskon kuitenkin, että kirja jäi nyt pysyvästi mieleeni, sillä se oli koskettava ja ajatteluttava.

- Mä sanoin sille että ei, me ollaan elukoita, Leo sanoi äkkiä ja niin lujaa että Mikael säpsähti. - Että mä keksin! (Aloitus s. 5)

Kirjasta jäivät erityisesti mieleeni Mikael ja Leo. Pojat, jotka pilaavat tulevaisuutensa hakkaamalla kaksi miestä kuoliaaksi, koska haluavat jotain säpinää. Kummankaan pojan elämä ei ole helppoa, mikä varmasti näkyy kaikissa heidän ratkaisuissaan.

Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Jo silloin Joensuu on ollut selvästi huolissaan siitä, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Hän on kiinnittänyt huomiota etenkin nuorten pahoinvointiin ja huonoon kohteluun. Kaikkeen siihen, mikä aiheuttaa sen, että nuoret ovat välinpitämättömiä ja röyhkeitä muita kohtaan. Joensuun havainnot kuvaavat hämmentävän tarkkanäköisesti myös tätä päivää.

Ilkka Remes: Operaatio Solaris

En ole koskaan aikaisemmin lukenut Ilkka Remestä. Rehellisesti sanottuna en usko, että luen enempää. Operaatio Solaris on kuitenkin vauhdikas ja toimiva nuorten jännityskirja. Hieman juonessa on epäuskottavia kohtia ja päähenkilö Aaro Korpi on turhan nokkela ja aikuismainen 14-vuotiaaksi. Toisaalta pidin kyllä siitä, miten kirjaan oli sekoitettu erilaisia myyttejä ja legendoja sekä saamelaisuudesta että Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Murto oli tehtävä tänä yönä. Olosuhteet olivat haastavat, mutta aika alkoi kulua loppuun. (Aloituskappale s. 9)

Pojat lukemaan -haasteeseen tulee tästä kolmikosta taas muutama lukuvinkki, sillä sekä Remeksen että Joensuun kirjat sopivat hyvin pojille luettavaksi. Molemmissa kirjoissa hankaluutena on näkökulman vaihtuminen. Joensuun kirjassa se on helpommin havaittavissa, sillä joka toisessa luvussa tapahtumia seurataan Harjunpään ja joka toisessa Mikaelin silmin. Remeksen kirjassa näkökulma saattaa vaihtua monta kertaa luvun aikana, mikä kuulemma sekoittaa todella paljon harjaantumatonta lukijaa.

Teen Pojat lukemaan -haasteelle oman sivun, jonna pääsee blogin yläpalkista. Kokoan sinne kirjalistaa sekä näistä itse lukemistani kirjoista, joiden arvioin poikia kiinnostavan sekä niistä, joista tiedän yläkouluikäisten poikien innostuneen.

Hammett, Dashiell: Maltan haukka (WSOY 1987 [1974])

Englanninkielinen alkuteos: The Maltese Falcon (1930)

Suomentanut Kalevi Nyytäjä

Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja poliisin poika (Parasta kotimaista, Otava 1988 [1983])

Remes, Ilkka: Operaatio Solaris (WSOY 2009)

Kaikki lainattu

Kirjavuosi 2014

Kirja- ja blogivuosi 2014 lähestyy loppuaan. On siis aika jo perinteiseksikin muodostuneen summauksen. 

Olen lukenut tänä vuonna 52 kirjaa, kun viime vuonna luin kymmenen enemmän. Asetin Goodreadsissakin tavoitteekseni 60 kirjaa, mikä ei ihan täyttynyt. No, ensi vuoden tavoitteeksi voisi sitten laittaa 50 kirjaa. Pidän tätä viittäkymmentäkin ihan hyvänä saavutuksena, koska minulla on ollut pitkiäkin aikoja, jolloin en ole lukenut yhtikäs mitään.

Luin tänä vuonna pääsääntöisesti ihan hyviä kirjoja. Joukkoon mahtuu vain muutama todellinen helmi, mutta onneksi myös vain muutama pettymys. Huonoja kirjoja en varsinaisesti lukenut ollenkaan, sillä olen oppinut jättämään ne kesken.

Olen perinteisesti listannut vuoden parhaat sekä aikuisille suunnatuista kirjoista että nuortenkirjoista. Teenpä samoin myös tänä vuonna. 

Parhaimmisto näyttää tältä:

Katja Ketun Kätilö, joka oli valtavan upea lukukokemus. Niin upea, etten saanut kirjoitettua siitä blogiin sanaakaan. Yritin kyllä. En onnistunut.

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset, joka tarjosi hengästyttäviä, hersyviä ja mieleenpainuvia lukuhetkiä.

Pidin kovasti myös Gabriel García Márquezin romaanista Rakkautta koleran aikaan sekä Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjasta, jonka kolme osaa luin peräkkäin. 

Mieleeni jäivät myös Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia sekä Jari Järvelän tragikoominen Särkyvää.

Nuortenkirjoja luin tänä vuonna myös ja niistä parhaita hetkiä tarjosivat:

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous ja Gisellen kuolema

Maria Turtschaninoffin Arra

Annukka Salaman Harakanloukku

Magdalena Hain koko Gigi ja Henry -sarja

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat -sarja

ja tietysti ne kaksi Harry Potteria (Viisasten kivi ja Salaisuuksien kammio), jotka luin uudelleen.

Blogi on ollut suht hiljainen koko vuoden. Bloggauksia näyttäisi ennen tätä kertyneen 28 kappaletta, mikä on yli puolet vähemmän kuin viime vuonna. En siis ole lähellekään kaikista lukemistani kirjoista blogannut. Suurin osa haasteista, joihin yritin osallistua, jäi kesken. Taisin jonkinlaisen suorituksen saada vain kahteen haasteeseen.

Tulevana vuonna jatkan varmaankin samaan malliin kuin tänäkin vuonna, Kirjoittelen rauhalliseen tahtiin niistä kirjoista, joista minulla jotain sanottavaa on. En aio tietoisesti osallistua haasteisiin, vaikka ne kuinka houkuttelisivat. Jos satun lukemaan jotakin sopivaa johonkin haasteeseen, niin sitten toki osallistun. Arvostelukappaleita en aio enää pyytää. Kaikki tämä siksi, etten juuri nyt halua rakkaimman harrastukseni aiheuttavan minkäänlaista stressiä. 

Ai niin, en tänäkään vuonna olisi saanut joululahjaksi yhtäkään kirjaa ilman kirjabloggaajien joululahjarinkiä. Kiitos Jonnalle Kirjakaapin kummitus -blogista tästä kirjasta:

Kiitos kuluneesta vuodesta lukijoilleni ja blogikollegoilleni sekä ihanaa uutta kirjavuotta 2015, joka onkin Kirjan vuosi!

Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

14 nobelistia -haasteen koonti

Huh! 

Hektinen syyslukukauden loppu on ohi ja jouluruoatkin ahmittu. Nyt on vihdoin aikaa lukemiselle ja ehkäpä bloggaamisellekin. Aloitetaan matalalla kynnyksellä ja vedetään yhteen Jokken 14 nobelistia -haaste omalta osaltani.

Minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita tähän haasteeseen. Ajattelin, että muutamia nobelistien teoksia tulee varmasti luettua. No, lopulta luin neljä. Hiljaisia suunnitelmia oli kyllä lukea enemmänkin.  Hyllyssä olisi odotellut teoksia mm. Herta Mülleriltä ja J.M. Coetzeelta. Saramagoa oli pitkään lainassa, mutten saanut ko. kirjaa luettua. Ehtiihän noita.

Kirjat, jotka haasteeseen luin, ovat:

John Steinbeck: Helmi (Nobel 1962)

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Nobel 1954)

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan (Nobel 1982)

Toni Morrison: Armolahja (Nobel 1993)

Olen lukenut jokaiselta edellä mainitulta kirjailijalta jotakin jo ennen näiden teosten lukemista. Ja saatanpa lukea jotain vielä lisääkin. Kirjahyllyssäni odottelee esimerkiksi Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

Edit. Lisätty vuodet, jolloin kirjailijat ovat Nobelinsa saaneet.

Kolmas viikko #lukuhaastetta..

... sujui tähän mennessä ehkä huonoiten. Selittelen asiaa sillä, että koko ajan on ollut menoa ja iltatöitä ihan liikaa. Ensin kun lukee vaikkapa 25 kirja-arvostelua tai runoanalyysia, ei rahkeet enää riitä lukemaan mitään ihan huvin vuoksi.

15.11. luin 59 sivua Metro 2033:a.
16.11. kolusin metroraiteilla 87 sivun verran.
17.11. harhailin metrossa edelleen mutta vain 27 s.
18.11. lyhyehköllä junamatkalla ehdin kuitenkin lukea Wenla Männistöä 45 s. ja lisäksi vielä metroilua 25 s.
Ja sitten loppuviikko (19. - 21.11.) eteni lukematta.

Silti sivumääräksi tuli 243, mikä edelleen on enemmän kuin jos olisin lukenut joka päivä 30 sivua.

Jari Järvelä: Särkyvää

Törmäsin ennen Helsingin kirjamessuja Jari Järvelän uutuuskirjan, Särkyvää, nimeen muutamassakin paikassa, mutta se ei kiinnittänyt millään tavalla kiinnostustani. Messuilla pääsin Bonnierin kirjabloggareille järjestämälle brunssille, jossa Järvelä oli itse kertomassa kirjastaan. Kirjailija onnistui myymään tarinansa minulle hauskoilla jutuillaan ja sai siis mielenkiintoni heräämään. Nappasinkin kirjan mukaani, kun valinnan aika tuli.

Tie on molempiin suuntiin suora ja pitkä, tuuli pyyhkii sitä tasaisena seinänä. Ryhmä pyöräilijöitä ponnistelee vastatuuleen, ne ovat taipuneet lähes kaksinkerroin yli ohjaustankojen. Niiden takit lepattavat, kaikilla näyttää olevan kyttyräselkä. Notre Damen kellonsoittajien pyöräretki. (s. 8)

Särkyvää-romaanin lähtöasetelma on vähintäänkin eriskummallinen: keski-ikäinen Teemu pakenee, lähinnä itseään, päämääränään Pamplonan härkäjuoksu, jossa hänen on tarkoitus heittäytyä härkien sarvien eteen ja tulla seivästetyksi. Kirjan aihe ei siis ole kovinkaan kevyt ja hilpeä, kuten suomalaisessa kirjallisuudessa tapana tuntuu olevan. Järvelän kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä. Päinvastoin! Naureskelin monta kertaa ääneen ja herätin paheksuntaa kanssamatkustajissani junamatkalla Messukeskuksesta pois.

Teemun ei tarvitse ajella Ladallaan yksin, sillä hän noukkii kyytiin liftarin, Agneksen. Teemun ja Agnesin välillä on koko ajan jännite, enimmäkseen negatiivinen. He eivät ole sietää toisiaan ja matkanteko onkin täynnä konflikteja ja toisen nälvimistä. Silti Agnes vaikuttaa Teemun ajatuksiin ja tämän tekemisiin.

Teemun elämänvaiheet tulevat lukijalle selviksi sekä hänen omina henkilökohtaisina muisteloinaan että kertomuksinaan Agnesille. Lukija pääsee osalliseksi niihin myös Teemun blogiinsa kirjoittamien tekstien kautta. Minä pidin tästä ratkaisusta, koska se toi mukavasti vaihtelua. Kuva Teemusta ja siitä, mikä hänet on ajanut tällaiseen äärimmäiseen ratkaisuun, monipuolistui sen ansiosta.

Teemun elämä ei ehkä ole ollut kovinkaan helppo, jos hänen muistoihinsa nalkuttavasta vaimosta ja hallitsevasta isästä voi luottaa. Muiden muistot kun eivät aina aivan täsmää Teemun muistoihin. Ehkä se onkin Teemu, joka on tehnyt omasta elämästään vaikean, koska ei ole milloinkaan osannut tehdä päätöksiä. Paitsi tietenkin nyt. Hänhän on päättänyt tehdä itsemurhan.

Agnes sitä vastoin on salaperäinen hahmo. Kuka hän oikein on? Miksi hän liftaa Euroopassa? Häneen viitataan sanalla tyttö, mutta eiköhän hän kuitenkin parikymppinen liene, Agnes pitää Teemua ääliönä, mutta haastaa tätä koko ajan perustelemaan itsemurhan syytä ja pohtimaan sitä. Hän myös yrittää puhua Teemua jättämään asian sikseen. Agnes myös tuntuu tarvitsevan Teemua tai Teemun kaltaista miestä. Tasapainottavat toisiaan.

Teemun ja Agnesin matkassa oli oikein rattoisaa.

Särkyvää on ollut esillä monissa blogeissa, kuten Booking it some moressa, Mari A:n kirjablogissa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Järvelä, Jari: Särkyvää (Tammi 2014)

Kansi: Markko Taina

#Lukuhaasteen toinen viikko

Toinen viikko #lukuhaastetta takana!

8.11. jatkui vielä lukutaukona. Näemmä meni kolme päivää niin, etten lukenut mitään!

9.11. luin Metro 2033:a 48 sivua.

10.11. pidin taas taukopäivän.

11.11. jatkoin harhailua Moskovan metrotunneleissa 47 sivun verran.

12.11. oli pakko vaihtaa iltalukemiset. Metro aiheutti ilta-ahdistusta, joten siirryinkin Maltan haukalla täysin ulos mukavuusalueeltani. En siis koskaan lue dekkareita. Nyt luin 54 sivua.

13.11. luin epähuomiossa Maltan haukan loppuun (177 sivua).

14.11. en ehtinyt lukea.

Yhteensä luin toisen viikon aikana 326 sivua. Enemmän siis edelleen kuin jos lukisin vain 30 sivua päivässä. Saisinkohan jo ensi viikolla luettua joka päivä? Asetinhan viikko sitten tavoitteekseni, että saisin edes yhtenä viikkona luettua joka päivä vähintään sen 30 sivua. 

#Lukuhaasteen ensimmäinen viikko

Ilmoittauduin mukaan Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen (löytyy myös Facebookista), jonka ideana on lukea 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Otin haasteen vastaan, koska vaikka luen ehkä keskivertosuomalaista enemmän, niin en välttämättä lue joka päivä. Välillä saattaa kulua viikkokin niin, etten lue sivuakaan kaunokirjallisuutta, vaikka paljon muuta luen kyllä. Tartuin siis haasteeseen, jotta tulisin lukeneeksi ihan jokaisena viikon päivänä.

Ensimmäinen haasteviikko päättyi perjantaina eikä suoraan sanottuna sujunut niin kuin olisin toivonut. Alkuviikko sujui hyvin, mutta viikon loppupuolella jouduin antamaan periksi. 

1.11. luin aiemmin aloittamani Jari Järvelän Särkyvää loppuun (43 s.).

2.11. oli hyvä lukupäivä: luin Maameren tarinoista yhden novellin (30 s.) ja Siiri Enorannan Gisellen kuoleman kokonaan (151 s.).

3.11. vietin ennen nukkumaanmenoa aikaa Maamerellä novellien parissa (78 s.).

4.11. luin Maameren tarinoita lähes 30 sivua (25 s.)

5.11. sain luettua Maameren tarinoiden 5 osan loppuun (12 s.) ja aloitin Gluhovskin Metro 2033:n (33 s.).

6.11. ei lukeminen huvittanut ollenkaan.

7.11. en myöskään lukenut mitään. Apua!

Vaikka joka päivä en lukenutkaan sain silti yhteensä viikon aikana luettua 372 sivua, mikä on enemmän kuin jos olisin lukenut joka päivä tasan 30 sivua. Tämä haasteen toinen viikko on lähtenyt käyntiin vähän huonosti, mutta pitää yrittää petrata. Jospa edes yhtenä viikkona saisin joka päivä luettua! Katsotaan!

Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Terveisiä kirjamessuilta!

Huh! Kaksi päivää kirjamessuilua takana ja olipahan mukavat kaksi päivää.

Messuhulinaa perjantaina

Eilen perjantaina olin messuilla kuutisen tuntia. Käytin aikani yleiseen haahuiluun, ystävän kanssa juoruamiseen ja ostosten tekemiseen. Kannoin kotiin kahdeksan kirjaa, joista suurin osa menee lahjoiksi. Muutamaa esiintymistä kävin kuuntelemassa mutten yhtäkään ihan kokonaan jaksanut. Mielenkiintoisin oli Louhi-lavan käännöskeskustelu, jossa mukana olivat J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo ja Satu Hlinovsky. Keskustelun fokus oli spekulatiivisessa fiktiossa, jota kaikki edellä mainitut ovat kääntäneet.

Vastapainona perjantaille oli lauantainen messupäiväni täynnä kirjallisia kohtaamisia. Ne alkoivat heti aamusta WSOYn ja Tammen kirjabloggaajille järjestämällä brunssilla. Kuulin, kun Maritta Lintunen, Sinikka Nopola, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Kim Leine ja Paolo Giordano kertoivat uutuuksistaan. Kertoivatkin Ella Kannisen haastattelemana niin mielenkiintoisesti, etten pannut ollenkaan pahakseni, että sain valita muutaman haastattelussa olleen kirjailijan kirjan mukaani.

Kim Leine kertoi romaanistaan Ikuisuusvuonon profeetat.

Paolo Giordano ja Ella Kanninen

Muutaman pikaisen, perjantaina ostamatta jääneen kirjan haettuani siirryin kuuntelemaan Anne Leinosen ja J. Pekka Mäkelän keskustelua suomikummasta. He muun muassa määrittelivät, mitä suomikumma tarkoittaa ja antoivat kuulijoille lukuvinkkejä. Heidän mainitsemistaan kirjoista omalla lukulistallani ovat muun muassa Johanna Sinisalon Sankarit sekä jo monelle kielelle käännetty Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Myös J. Pekka Mäkelän kääntämä China Miévillen Toiset alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Sitten suuntasin Boknäsin osastolle kirjabloggaajien omaan nurkkaukseen odottelemaan oman vinkkausvuoroni alkua. Päivystin pisteellä yhdessä Luetut, lukemattomat -blogin Liisan ja Booking it some more -blogin Booksyn kanssa. Nurkkauksessamme koettiin mukavia hetkiä, kun esikoiskirjailija Elias Koskimies poikkesi moikkaamaan meitä bloggaajia, ihan tarkoituksella. Laitoimme (tai Booksy laittoi) Koskimiehen perustelemaan meille, miksi meidän pitäisi lukea hänen Ihmepoika-romaaninsa. Sen verran vakuuttavasti hän kirjastaan ja sen taustoista kertoi, että lukulistalle meni. Koskimiehen tehdessä lähtöä paikalle ilmaantui toinen esikoiskirjailija, Tommi Kinnunen, joka tuli kotoisaan nurkkaukseemme jalkojaan lepuuttamaan. Samalla pääsimme vinkkaamaan hänelle luettavaa. Kinnunen halusi vinkata meille vastavuoroisesti jotakin ja päätyi suosittelemaan Emmanuel Carrèren Viikset-romaania. Sekin kuulosti niin mielenkiintoiselta, että lukulistani kasvaa vielä silläkin.

Kirjabloggaaja kiittää ja kuittaa!

Loppuviikosta kirjamessuille!

Tulevana viikonloppuna on taas se aika vuodesta, kun kirjojen ystävät suuntaavat sankoin joukoin Helsingin Messukeskukseen kirjamessuille. Niin minäkin. Tuttuun tapaan. Luvassa on paneeleita, keskusteluja, haastatteluja ja esittelyjä ja tietysti kirjoja.

Olen aina tehnyt tarkat suunnitelmat siitä, mitä tapahtumia menen katsomaan ja kuuntelemaan. Totesin kuitenkin viime vuonna, ettei etukäteissuunnittelu tässä asiassa ole minun juttuni. Huomasin viime vuonnakin jättäneeni lähes kaikki tapahtumat väliin. Vietin aikani kirjojen parissa ja messutunnelmaa tarkkaillen. No, enköhän muutamaa kirjailijaakin eksyne kuuntelemaan.

Tänä vuonna osallistun kirjamessuille bloggaripassin turvin. Ihan joka päivä en messuille pysty osallistumaan, mutta onnellisen sattuman vuoksi kahtena päivänä kuitenkin. Minä siis haahuilen kirjapinojen välissä sekä perjantaina että lauantaina.

Tällä kertaa osallistun hieman myös ohjelmaan. Olen nimittäin yhtenä kirjabloggarina Boknäsin osastolla 6g85 kertomassa bloggaamisesta ja antamassa kirjavinkkejä. Bloggarit päivystävät osastolla torstaista sunnuntaihin, minä lauantaina klo 13-14.

Kirjamessuilla tavataan!

P.s. Tarinoiden taikaa on nyt myös Twitterissä tunnuksella @TarinoidenTai.

Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Kirjaostoksilla

Olen ostanut kirjoja viimeksi keväällä. Tuli nimittäin lievä ahdistus siitä, että kirjoja on joka paikka täynnä, mutta kaikkia ei ehdi millään lukea. Ovathan ne myös vähän tyhjänpanttina, jos ne vain seisovat hyllyssä. MarikaOksa haastoi kirjabloggaajat kuitenkin kirjaostoksille syyskuussa, ja olihan minunkin pakko joitakin roposia kirjakauppaan kantaa.

Toissapäivään mennessä en ollutkaan ostanut kuin yhden kirjan. 8-vuotiaani ihastui Siri Kolun Me Rosvolat -kirjaan ja vaati jatkoa. Eipä auttanut muut kuin kipaista kirjakauppaan hakemaan sarjan seuraava osa, Me Rosvolat ja konnakaraoke. Olemme kirjan lukemisessa jo hyvässä vauhdissa. Lapsi lukee mielellään itsekin, mutta Rosvoloita olen lukenut iltasaduksi - luku kerrallaan.

Pari päivää sitten tein vielä muutaman kirjaostoksen netissä. Tilasin juuri ilmestyneen Ville Haapasalo -kirjan, "Et muuten tätäkään usko..." - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä sekä Ari Väntäsen Apulannasta kertovan kirjan, Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta. Molemmat kirjat on itse asiassa tarkoitettu miehelleni. Toiselle lapselleni tilasin kaksi riimiteltyä runokirjaa: Pierre Coranin Eleonoora, laulava hanhi ja Tinka, peloton kissa. Meillä on sarjasta jo ennestään muutama kirja, ja niistä on meillä kovasti pidetty.

Huutava vääryyshän tässä on se, etten tullut ostaneeksi yhtäkään kirjaa itselleni. Tilanne korjaantunee loppukuusta Helsingin kirjamessuilla. 

P.s. Tarkkasilmäisimmät huomasivat ehkä, että bloggaaja on vaihtanut bloginimensä astetta avoimempaan suuntaan. Hei, olen Mia ja olen kirjabloggaaja.

Mulla on Kobo (ja teillä lahjakoodi)!

Pohdiskelin pitkään e-lukijan ostamista. Luin aikaisemmin tabletilla, eikä se ollut kovin kätevä. Käyttö lukemiseen oli jotenkin hankalaa eikä kiiltävä ruutukaan ollut omiaan lisäämään lukunautintoa. Seurasin pitkään kanssabloggareiden e-lukijakokemuksia ennen kuin päätin, minkä itselleni hankin.

Aivan ensimmäiseksi totesin, että lukijan pitää olla sellainen, joka toimii helposti Suomessa ja tukee epub-tiedostoja. Päädyin Koboon. Tarkemmin Kobo Aura HD:hen. Kobot toimivat hyvin Suomessa: kirjojen ostaminen ja lataaminen on helppoa ja kirjastolainatkin onnistuvat.

Hankalinta e-lukijan ostamisessa on se, ettei niitä oikein saa Suomesta. Minäkin tilasin omani netin kautta ulkomailta. Pääsääntöisesti nettikaupat toimivat ihan hyvin, mutta minulla oli tilauksessa - tai oikeastaan toimituksessa - ongelmia. Tilaaminen onnistui hyvin ja paketti tuli Suomeen. Pakettia postista hakiessani aloin ihmetellä sen keveyttä. Avasin paketin postissa ja tyhjähän se oli. Tarkemmin pakettia tutkittuani huomasin, että se oli auennut jossain vaiheessa ja teipattu uudelleen kiinni. Ikinä ei selvinnyt, minne Kobo oli paketista joutunut, mutta onneksi sain uuden tilalle. Ja se tuli ihan perille saakka.

Olen ehtinyt lukea uudella e-lukijallani vasta muutaman kirjan. Lukulaitteeni kirjastossa on kuitenkin jo monta kirjaa odottelemassa. Muutaman olen ostanut ja muutaman ladannut Projekti Lönnrotista. Kaiken kaikkiaan Kobo vaikuttaa hyvältä  ja toimivalta laitteelta. Raportoin lisää jahka jatkan lukuharjoituksia.

Tähän saumaan sopi hyvin ElisaKirjan yhteistyöehdotus, joka tarjoutui Blogatin kautta. Sain valita kaksi e-kirjaa, genreltään scifiä tai fantasiaa. Latasin e-lukijaani Veronica Rothin Kapinallisen, josta juttua seurannee pian sekä Dmitri Gluhovskin Metro 2033:n, joka on ollut jo pitkään lukulistallani.

ElisaKirja tarjoaa myös teille mahdollisuuden ladata ilmaiseksi Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta. Edun saa koodilla KUMMAAETU, joka on voimassa 12.10. saakka. Toimi siis nopeasti.