Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Merja Tynkkynen: Valkoinen sohva Rivieralla

Marraskuun hyinen tuuli hakkasi hameeni helmaa pitkin pakkasesta sähköistyneitä sukkahousukinttuja. Kiroilin mielessäni. Miehen vanha mersu - Cisse Häkkisen entinen, kuten mies jaksoi jatkuvasti muistuttaa - oli talviteloilla. Tietenkin sillä ajettiin vain kesäisin, tyyliajoa merenrantaan ja takaisin, joten mies lainasi harva se päivä minun autoani. Seisoin työpäivän jälkeen metropysäkillä ja odotin miestä ja autoa tulevaksi. (Aloituskappale s. 5)

Marraskuun kylmyys piiskaa räntää tai lunta vaakasuoraan kasvoille. Aina on pimeää. Arki rullaa monotonisesti eteenpäin ainakin jouluun saakka. Puolison kanssa riidellään autosta rahasta ajankäytöstä kotitöistä. Melko moni osaa kuvitella tilanteen - tai itsensä tilanteeseen. 

Tunnustan, että melkoisen monta kertaa olen jo tänäkin syksynä haaveillut matkoista kauas ja pois. Taidan kärsiä jonkinlaisesta kroonisesta matkakuumeesta, johon ei Tallinnan-matkasta suurta apua saa. Yleensä en lue matkakirjoja tai haaveideni matkakohteisiin sijoittuvia kirjoja reissukuumetta helpottaakseni. Merja Tynkkysen Valkoinen sohva Rivieralla päätyi luettavakseni oikeastaan sattumalta. Etsin kirjaston hyllystä Nizzan-matkaa varten matkaoppaita. Niiden joukossa oli muina kirjoina myös tämä, vähän laajemminkin Ranskan Rivieralle sijoittuva teos. Nappasin sen mukaani.

Merja Tynkkynen tarjoilee kirjassaan yhden tavan päästä pimeästä ja kylmästä marraskuusta eroon. Se tosin vaatii aikaa ja se vaatii rahaa, mutta kukapa meistä ei olisi haaveillut viettävänsä pitkiäkin aikoja lämpöisemmillä leveyspiireillä. Minä ainakin olen ja haaveilen koko ajan. En välttämättä halua valkoista sohvaa, mutta sellainen hieman ränsistynyt terrakotan värinen villa pienessä toscanalaisessa kylässä olisi aika ihana. 

  
Valkoinen sohva Rivieralla kertoo haaveesta ja sen todeksi saattamisen vaikeudesta. Kiire, stressi ja Suomen säältään surkeat vuodenajat saivat Tynkkysen haaveilemaan omasta kodista jossakin Etelä-Euroopassa. Monien mutkien ja pitkän pohdinnan jälkeen alue rajautui Rivieraksi. Asuntoa hankkiessaan Tynkkynen käy monta kertaa Ranskassa ja pettyy yhtä monta kertaa. Unelman saavuttaminen ei nimittäin ole ollenkaan helppoa. Etenkään kun siihen ei saa perheeltään tukea.

Yhtä paljon kuin matkakirja Valkoinen sohva Rivieralla on kirja parisuhteesta, sillä sitä kuvataan koko ajan. Pitäisihän kakkosasunnon hankkimisen olla molempien, sekä miehen että vaimon, yhteinen projekti. Näin ei kuitenkaan Tynkkysen tapauksessa ole. Mies on nimittäin sitä mieltä, että rahaa ei ole ja kyseessä on muutenkin vain vaimon "harrastus", jota hän koko ajan vähättelee. Silti hän antaa vaimon nähdä vaivaa ja etsiä sopivaa asuntoa puuttumatta siihen mitenkään. Lopulta kun asunto on löytynyt mies puhkaisee unelmien kuplan, vaikka kaikkia miellyttävä vaihtoehto sitten loppujen lopuksi löytyykin.

Kun aloin lukea kirjaa, oletin lukevani puhtaasti matkakirjaa. Lukeminen eteni nopeasti. Oli hauska kuljeskella Nizzassa samoja katuja, joista kirjassa oli kerrottu ja etsiä sen perusteella paikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin edellä mainitsemani parisuhdetilityksen. Se sai minut vaivaantuneeksi. Tynkkynen ei mainitse miestään nimeltä, mutta kertoo tämän olevan rikostoimittaja, joka on naimisissa Uutisen kanssa. Myöhemmin hän mainitsee miehen myös olevan kirjailija. Kirjan takakannesta selviää sitten miehen henkilöllisyys: hän on mm. Raideistaan tunnettu Harri Nykänen.

Tynkkynen kuvailee unelmansa todeksi tulemisen prosessia hyvin rehellisesti, ja yhtä rehellisesti hän kertoo avio-ongelmistaan. Se sai minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, ja siitä en lukiessani pitänyt. Ymmärrän, että tässä tapauksessa mies on ollut tapahtumissa osallisena ja jopa kaukokaipuun alullepanijana, mutta rajansa on rehellisyydelläkin. Muistuttakaa minua, että seuraavan kerran matkakirjaa valitessani varmistan, että kyseessä todella on matkakirja. Parisuhdetilitykset jätän mieluusti ihan muille lukijoille.

Tynkkynen, Merja: Valkoinen sohva Rivieralla (Nemo/Loisto 2004 [Nemo 2003])

Lainattu kirjastosta 
 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Muu perhe on jo jalkeilla, mutta tyttö lepää vielä sängyssään. Kuusivuotias katsoo silmiensä raosta äitiään, joka pyrähtelee edestakaisin huoneessa keräämässä tavaroita rantakassiin. Aurinkorasva, pikkuveljen uimakellukkeet ja paksu kirja pujahtavat pyyhkeiden ja kameran seuraksi. Isää ja pikkuveljeä ei näy, mutta heidän äänensä kuuluvat kylpyhuoneesta. (Aloituskappale s.5)

  

Emma on viisitoistavuotias tyttö, joka on ehtinyt elämässään kokea menetyksistä kauheimman - oman perheensä kuoleman. Emma asuu isovanhempiensa luona ja lähtee isoäitinsä kanssa lomalle Thaimaahan. Loma ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen, sillä Emmalla on kaksi suurta tehtävää: hyvästellä lähes kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleet läheisensä ja etsiä eräs tärkeä henkilö, jonka ansiosta Emma elää edelleen.

Emma on siis ollut Thaimaassa kerran aikaisemminkin. Joulukuussa 2004.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet kertoo lukijalleen tarinan lähihistoriasta. Kukapa meistä ei muistaisi, mitä tapahtui Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004. Ainakin minä saan hyvinkin elävästi mieleeni uutiskuvat vellovista vesimassoista ja tuhosta, jonka vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami sai aikaan. Ennen tuota päivää en aktiivisesti edes tainnut muistaa, mikä tsunami on. Nyt muistan. Myös nuoret tietävät, mitä tuolloin tapahtui, vaikka olivatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä.

Khao Lakin sydämet on hyvin todentuntuinen tarina. Kirja kertoo itse asiassa monta tarinaa. On ensinnäkin Emman tarina, kaksikin. Pieni Emma on kauhuissaan veden saartamana ja perheestään eroon joutuneena. Isompi Emma jatkaa jo elämäänsä, muttei ole kokonaan pystynyt päästämään irti, unohtamaan hän ei tule koskaan. Emman isoäidin tarina ei sekään ole helppo: Miltä tuntuisi katsoa uutisia ja ymmärtää, että oma lapsi perheineen on juuri tuhoalueella? Miltä tuntuu saada kotiin heistä vain yksi? Ruotsalainen Lukas menetti luonnonkatastrofissa äitinsä ja veljensä. Isän uuteen elämään, uuteen naisystävään, sopeutuminen on ollut vaikeata. Miten isä on voinut unohtaa äidin? Tuhoalueilla asui (ja asuu edelleen) totta kai myös paikallisia ihmisiä. Kirjassa ei ole heidänkään kohtaloitaan unohdettu. Toisaalta siinä myös näytetään, miltä kaikki näyttää Thaimaan-turistin - suomalaisen, ruotsalaisen, minkä tahansa maalaisen - näkökulmasta. Sellaisen turistin, joka on kokenut tsunamin kotisohvaltaan uutisten kautta.

Minusta romaanin vahvuus on juuri se, että se valottaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta. Aiheestaan huolimatta Khao Lakin sydämet on perinteinen nuortenkirja. Se käsittelee nimittäin myös nuorten ihmissuhteita: perheitä, ystävyyttä, kaveruutta ja rakkauttakin. Ihmettelin jonkin nuortenkirjan yhteydessä (en muista minkä), miksi nuorille suunnatun kirjan täytyy aina päättyä onnellisesti. Samalla kaavalla mennään tässäkin, mikä itse asiassa tekee yhden juonikuvion epäuskottavaksi.

Khao Lakin sydämet on hyvä nuortenkirja ja ihan ilman lokeroitakin se on hyvä kirja, koskettava. Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirsi, Krista, Jenni ja Mari A.

Tiainen, Marja-Leena: Khao Lakin sydämet (Tammi 2013)

Kannen alkuperäiskuva: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

 

Kirjamessuista lyhyesti

Kivaa oli.


No, okei. Ehkei noin lyhyesti.

Viime viikonloppuna Helsingissä kirjamessuiltiin (ja muutamat muutkin messut menivät siinä sivussa). Minä pääsin paikan päälle lauantaina ja se oli ihan riittävästi. Ehdin päivän aikana

- haahuilla hyllyjen ja kirjapinojen välissä
- kuunnella paneelikeskustelun lukupiireistä ja kirjabloggaamisesta
- ostaa monta kirjaa, joista huomhuom. vain kolme (3!) itselleni 
- lounastaa muutaman kirjabloggaajan kanssa
- käydä kahvilla pressihuoneessa
- haahuilla lisää
- saada olkapään kipeäksi kirjojen kantamisesta (tiiliskiviä)
- kuulla Pasi Ilmari Jääskeläisen kertovan uutuuskirjastaan Sielut kulkevat sateessa
- saada Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuuskirjan Sielut kulkevat sateessa omistuskirjoituksen kera
- tavata melko monta kirjabloggaajaa.

Kameraa en muistanut ottaa mukaan. Moni muu bloggaaja kuitenkin muisti ja heidän blogijutuistaan voi käydä tunnelmia katselemassa. Käy vaikkapa kurkkaamassa Elinan juttu, jonka lopussa on linkit moneen kirjamessupostaukseen.

Kotiin kannoin monta lastenkirjaa, joista osa on menossa lahjaksi. Siksi en niistä tässä nyt enempää kerro. Ehkä elvytän Leppislampun alla -blogini ja kerron löydöistäni siellä, kunhan kirjat on luettu. Itselleni ostin kolme kirjaa:

Johanna Sinisalon Enkelten verta,
Hilary Mantelin Susipalatsin
ja Graig Thopsonin Habibin.

Näiden lisäksi siis sain arvostelukappaleena Atenalta Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.


Sitten vain ensi vuoden messuja odottelemaan!